Noiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle, ja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat surullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden suurta huutoa, minä sanoin: — Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu lilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?
— Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte hänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin timantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo säihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi kulkeakseen valon kuningaskuntaan.
Hetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän kiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin talosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui hämmästys.
— Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. "Felix, Felix, se on Felix, joka tulee!" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi hän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä. Minkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se oli yrittänyt?…
Minä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi kulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti Birotteau pysähdytti minut.
— Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi hän minulle.
Katsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän, kaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä määräyksistä, joita Manette heille antoi.
— Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon hirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen levottomuuden tähden.
— Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo vastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo järjestää itseään, miksi vastustaa häntä?
Manette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan ulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle. Sitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja minä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja etäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia ja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru vastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin tunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan etsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen kokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun rakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni tapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni, ja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut erään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin murrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.