— Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän, ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja. Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis, että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.
Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista, todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua. Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.
— Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä, joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien läpi jotain tuoksua. — Felix! viininkorjaajat menevät syömään päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He tuolla ovat onnellisia, he!
— Kyrie eleison! sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät taivaaseen luotuina luki litanioja.
Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua kiihkeästi ja puristi minua sanoen: — Minä en enää päästä teitä! Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: my dee. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:
— Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen ilmoittamaan Manettelle… Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.
— Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän minulle avatessaan silmänsä.
Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.
— Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär muuttuneella äänellä.
Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös, puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.