— Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.
— Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä, kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan, jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.
Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.
— Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen, sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden ilmauksiin!…
— Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.
Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni. Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen, jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään: hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista, joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää? Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin, hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille. Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää. Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä. Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia, jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa, ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin Jacques'iin?
— Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että sinulla on minussa mitä uskollisin veli.
— Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni! vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.
— Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä nenäliinaansa.
— Ymmärrättekö? sanoi hän.