Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.
— Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään ettei kreivitär enää kärsinyt.
Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja, jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille odottamatta.
— Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.
Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka uinuivat hänessä nuoruudesta asti.
— Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.
Minä palasin kuolevan luo hetkellä, jolloin aurinko laski kullaten Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa. Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina, korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa. Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita, joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin. Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme. Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget. Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle, himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle. Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.
— Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: — Enkö minä sanonut, että tähti nousisi säteilevänä?
Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä, joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella, tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu. Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille, että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana Ave Maria tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin. Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle, hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren, että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä. Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden päivien kauneudessaan.
— Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.