— Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän hymyillen.
Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle. Kreivitär punastui nähdessään minut.
— Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: — Kuten ennen vanhaan, Felix?…
Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi, minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.
— Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää sopia.
— Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo, vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres [ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt Jumalan äidilleen, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.
— Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.
— Te ja aina te!
Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette, seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus, jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään. Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.
— Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista, mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.