Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin polviin.
— Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä, läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski, ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta, jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne, teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.
— Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?
— Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki. Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni, että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti, anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. — Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen minulle tuon salaperäisen kirjeen.
Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.
— Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle iloa!
Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä, jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä, minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani. Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen, lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut minun koskaan sallinut osoittaa.
Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä. Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa, joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä: tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon jaloja tekoja.
Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia, antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu nuorukaisia sotapalveluksesta —, liikuttavia hyviä tekoja tuolta rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: — Toisten onni on niiden lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia. Nämä asiat, joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.
Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.