— Mikä mahtaakaan meidät periä? sanoi rouva Grandet tyttärelleen, laskien kudelmansa syliinsä.
Äiti parka oli kärsinyt sellaisia tuskia kahden kuukauden ajan, ettei hän vielä ollut saanut valmiiksi villaisia kalvosimia, joita hän tarvitsi talvea varten. Tällä näennäisesti mitä vähäpätöisimmällä seikalla oli mitä surullisimmat seuraukset.
Koska hänellä ei ollut kalvosimia, tarttui kylmä häneen, sillä välin kun puolisonsa hirvittävä viha sai hien nousemaan hänen otsalleen.
— Minä ajattelin, lapsi parkani, että jos olisit uskonut minulle salaisuutesi, olisimme ehtineet kirjoittaa Parisiin herra des Grassins'ille. Hän olisi voinut lähettää meille samanlaisia kultarahoja kuin sinun olivat; ja, vaikkakin Grandet tuntee ne hyvin, niin ehkä…
— Mutta, mistä olisimme ottaneet niin paljon rahaa?
— Olisin pantannut omaisuuteni… Muutoin olisi herra des Grassins…
— Siihen ei ole enää aikaa, vastasi Eugénie alakuloisella, muuttuneella äänellä, keskeyttäen äitinsä. Emmekö mene huomen aamulla toivottamaan hänelle hyvää uutta vuotta hänen huoneeseensa?
— Mutta, tyttöseni, minkätähden emme voisi pyytää apua Cruchot'lta?
— Ei, ei, sen kautta antautuisimme me heille ja tulisimme riippuvaisiksi heistä. Sitä paitsi olen jo päättänyt mitä teen. Minä olen toiminut oikein enkä sitä kadu. Jumala minua varjelkoon. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa. Oi, äitini, jos olisitte lukenut hänen kirjeensä, ette olisi voinut ajatella muuta kuin häntä.
Seuraavana aamuna, tammikuun ensimäisenä päivänä 1820, valtasi äidin ja tyttären niin selittämätön tuska, ett'eivät he voineetkaan tulla juhlalliselle tervehdykselle Grandet'n huoneeseen.