V. 1819:n ja 1820:n talvi oli mitä ankarin. Lumi peitti katot.
Niin pian kuin rouva Grandet kuuli puolisonsa liikuskelevan huoneessa, sanoi hän:
— Grandet, annahan toki Nanonin lämmittää vähän huoneessani; täällä on niin kylmä, että värisen peitteeni alla. Olen jo siinä iässä että minun täytyy hiukan hoitaa itseäni. Sitä paitsi, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, tulee Eugénie pukeutumaan tänne. Tyttö parka voisi tulla sairaaksi pukeutuessaan huoneessaan tällaisessa kylmyydessä. Sitten tulemme saliin ja toivotamme sinulle hyvää uutta vuotta lieden ääressä.
— Ta, ta, ta, ta, millainen kieli! millä tavalla aloitat vuotesi, rouva Grandet! Etpä ole vielä koskaan puhunut noin paljon. Ja kuitenkin arvelen, ettet ole syönyt edes viinissä kostutettua leipäpalaa.
Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.
— No niin, jatkoi viiniporvari, jota vaimonsa pyyntö kiusasi, minä teen mitä haluat. Sinä olet todellakin hyvä vaimo, enkä tahdo että sinulle vanhoilla päivilläsi tapahtuu mitään onnettomuutta, vaikkakin la Bertellièret, totta kyllä ovat olleet vahvaa rakennetta.
— Mitä! eikö se ole totta? huusi hän hetken vaitiolon jälkeen. Mutta voimme antaa sen heille anteeksi, koska olemme heidät perineet.
Ja hän rykäsi.
— Olettepa iloinen tänä aamuna, sanoi vaimo parka vakavasti.
— Minähän olen aina iloinen.