— Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles… Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta ryöstänyt…
Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.
— Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin minä… Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan. Kas niin, sano?
Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.
— Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto määrää, että sinun on totteleminen minua.
Eugénie painoi päänsä alas.
— Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä. Oletko ymmärtänyt? Mars!
Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.
Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa, tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus, että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen, että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin sylissä.
— Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.