— Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän liikkeen päällään.
— Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?
Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen päätään.
— Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli! minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa… Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?
Eugénie vaikeni itsepintaisesti.
— Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti…
— Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä?
Olivathan ne minun?
— Mutta sinä olet lapsi!
— Täysi-ikäinen.
Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni, vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän: