— Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi, etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.
Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.
— Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei hän ole mitään. Missä ovat rahasi?
— Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa…
— Missä?
— Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?
— Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?
— Tämä on myös minun asiani.
— Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle isälleen, neitiseni.
— Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä isälleni.