— Isäni, siunatkaa minua, pyysi hän.
— Pidä hyvin huolta kaikesta! Sinun on tehtävä tili minulle siitä toisessa maailmassa, sanoi kuoleva, todistaen siten viimeisellä sanallaan, että kristillisyys saitureillekin on ainoa lohtua tuottava uskonto.
Eugénie Grandet oli siis yksin maailmassa, tässä talossa, missä Nanon oli ainoa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä varmana siitä että tämä ymmärtäisi häntä. Nanon oli ainoa, joka rakasti häntä hänen itsensä tähden ja jonka kanssa hän saattoi puhella surustaan. Suuri Nanon oli kohtalon sallimus Eugénielle. Hän ei ollutkaan enää palvelija, vaan nöyrä ystävä.
Isänsä kuoleman jälkeen Eugénie sai tietää herra Cruchot'lta että hän sai kolme sataa tuhatta frangia korkoa Saumurin ympäristöllä olevista kiinteistä pääomistaan, että hänellä sitäpaitsi oli kolmesataa viisikymmentä tuhatta, asetettuna kolmen prosentin korolle, lisäksi kaksi miljoonaa kullassa ja sata tuhatta frangia taalereissa lukuunottamatta vielä saamattomia arentimaksuja. Koko pääoma nousi seitsemääntoista miljoonaan frangiin.
— Missähän onkaan nyt orpanani? ajatteli hän.
Sinä päivänä, jolloin mestari Cruchot jätti hoidokilleen hänen perintöosuutensa ja ilmoitti, että hänen asiansa nyt olivat järjestyksessä, vietti Eugénie iltaa kahden Nanonin kanssa. He istuivat molemmin puolin uunia vanhassa, harmajassa asuinhuoneessa, joka nyt oli niin tyhjä ja kuitenkin niin rikas muistoista, aina tuolista saakka, jolla äiti oli istunut, lasiin saakka, josta orpana oli juonut.
— Nanon, me olemme yksin!
— Niin olemme, neiti; jospa tietäisin, missä hän on, tuo rakas nuorukainen, menisin vaikka jalan häntä hakemaan.
— Meri eroittaa hänet meistä, sanoi Eugénie.
Sillä aikaa kun perijätär parka itki yhdessä vanhan palvelijansa kanssa tässä kylmässä, kolkossa talossa, joka muodosti hänen koko maailmansa, ei Nantes'ista Orleans'iin saakka puhuttu muusta kuin neiti Grandet'n seitsemästätoista miljoonasta.