— Tyttäreni, neuvon teitä kauan ja perinpohjaisesti ajattelemaan, ennen kuin teette niin kohtalokkaan päätöksen. Avioliitto merkitsee elämää, nunnanhuntu kuolemaa.
— Niinpä valitsen kuoleman, nopean kuoleman, herra kirkkoherra! huudahti tyttö hirvittävällä tulisuudella.
— Kuoleman? Mutta teillä on suuria velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, neiti. Ettekö ole ikäänkuin kaikkien niiden äiti, joille annatte vaatteet, puita talvella ja työtä kesällä? Teidän suuri omaisuutenne on laina, joka teidän täytyy maksaa takaisin, ja tähän saakka olettekin käsittänyt asian tässä kristillisessä mielessä. Luostariin meno olisi teidän puoleltanne itsekkäisyyttä. Naimattomaksi ette myöskään saa jäädä. Uskotteko voivanne yksin hoitaa suunnatonta omaisuuttanne? Se voi liukua teidän käsistänne. Te voitte saada niskaanne tuhansia rettelöitä, joista teidän on vaikea suoriutua. Uskokaa minua, pappianne: puoliso on teille välttämätön, hänen avullaan voitte säilyttää mitä Jumala on teille antanut. Puhun teille rippi-isänä. Te rakastatte liiaksi Jumalaa voidaksenne luopua hänestä maailmankaan keskellä ja teidän sielunne on liian kaunis kärsiäkseen siitä vahinkoa.
Samassa antoi rouva des Grassins ilmoittaa itsensä. Hän tuli koston ja epätoivon tunteen ajamana.
— Neiti… huudahti hän. Kas, täällähän on herra kirkkoherra. Jätän asiani toiseen kertaan. Aioin puhua liikeasioista, mutta täällähän tapaan teidät hurskaassa kaksinpuhelussa.
— Hyvä rouva, virkkoi pappi, jätän teille kentän vapaaksi.
— Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie, palaattehan pian. Teidän apunne on minulle tällä hetkellä välttämätön.
— Se on totta, lapsi parka, huudahti rouva des Grassins.
— Mitä sillä tarkoitatte, kysyivät Eugénie ja kirkkoherra yhdestä suusta.
— Enkö tietäisi muka mitään serkkunne paluusta ja hänen avioliitostaan neiti d'Aubrionin kanssa?… Sellaiset asiat eivät mene koskaan naisen nenän ohi.