Eugénie punastui eikä vastannut mitään. Hän päätti nyt ja vasta pysyä yhtä järkkymättömän levollisena kuin hänen isänsä aina oli ollut.
— Rouvaseni, sanoi hän viimein ivallisesti, asiat menevät varmaankin minun nenäni ohi, sillä en ymmärrä teitä. Voitte huoleti puhua kirkkoherran läsnäollessa, tiedättehän että hän on rippi-isäni.
— Hyvä, neitiseni, katsokaa, mitä des Grassins on minulle kirjoittanut. Lukekaahan.
Eugénie luki seuraavan kirjeen:
Rakas vaimoni,
Charles Grandet on palannut Intiasta ja on jo kuukauden oleskellut Parisissa…
— Kuukauden! ajatteli Eugénie ja hänen kätensä vaipuivat alas.
Pian luki hän taas edelleen.
… Hän on antanut minun kaksi kertaa vartoa odotushuoneessaan ennenkuin pääsin hänen puheilleen, tuon tulevan kreivi d'Aubrionin. Vaikka koko Parisi puhuu hänen avioliitostaan ja vaikka jo on julkisesti kuulutettukin…
— Hän kirjoitti siis minulle samalla hetkellä, kun… sanoi Eugénie itselleen. Hän ei jatkanut yksinpuheluaan eikä huudahtanut parisittaren tapaan: konna! Mutta siitä huolimatta oli hänen halveksuntansa täydellinen.