— Se on totta, rouva, vastasi Charles. Isäni velat ovat eilen maksetut.
— Puhtaassa rahassa! huudahti markiisitar.
— Niin, sekä pääoma että korot. Tahdon puhdistaa isäni muiston.
— Mikä hulluus! huudahti tuleva anoppi. Kuka on tuo herra, lisäsi hän, kuiskuttaen tulevan vävynsä korvaan, huomattuaan presidentin.
— Asianajajani, vastasi Charles matalalla äänellä.
Markiisitar tervehti ylhäisesti herra de Bonfons'ia ja poistui.
— Olemmepa nyt jo toisillemme hyödyksi, sanoi presidentti, tarttuen lakkiinsa. Hyvästi, rakas lankoni.
— Hän pitää minua pilkkanaan, tuo Saumurin kukko. Tekisipä mieleni antaa hänelle kelpo ojennus.
Kolme päivää myöhemmin, palattuaan Saumuriin, julkaisi herra de Bonfons kihlauksensa Eugénien kanssa. Kuusi kuukautta sen jälkeen nimitettiin hän Angers'in hovin neuvokseksi. Ennen kuin Eugénie lähti Saumurista antoi hän sulattaa ne kultakoristeet, jotka olivat olleet hänelle niin kalliita, ja teetti niistä ynnä serkultaan saamistaan kahdeksasta tuhannesta frangista kultaisen monstranssin, jonka hän lahjoitti sille kirkolle, missä niin usein oli hänen puolestaan rukoillut.
Hän oleskeli vuoroin Angers'issa, vuoroin Saumurissa. Hänen puolisonsa, joka oli osoittanut suurta uskollisuutta valtiollisissa tehtävissä, tuli osaston presidentiksi ja viimein jonkun vuoden kuluttua ylituomariksi. Kärsimättömänä odotti hän uusia vaaleja saadakseen tuolin eduskunnassa. Hän tavoitteli jo päärin arvoa ja sitten… sitten…