— Mitä juttelettekaan, sanoi isä Grandet, taittaen huolella kirjeen ja pistäen sen liivintaskuunsa.
Hän loi veljenpoikaansa pelokkaan, tutkivan katseen, johon hän kätki kaikki mielenliikutuksensa ja suunnitelmansa.
— Oletteko jo lämmitellyt?
— Olen, vallan mainiosti, rakas setä.
— Kas, missä ovat meidän naisväkemme? huudahti setä, unohtaen että veljenpojan piti nukkua hänen luonaan.
Samassa tulivat Eugénie ja rouva Grandet sisään.
— Onko kaikki jo tuolla ylhäällä kunnossa? kysyi tynnyrintekijä, joka jo oli saavuttanut vanhan kylmyytensä.
— Kyllä, isä.
— Siispä voitte antaa, rakas veljenpoikani, jos olette väsynyt, Nanonin näyttää teille tien huoneeseenne. Se ei todellakaan ole mikään hienonmaailman huone, mutta te saatte antaa anteeksi köyhälle viinitarhurille, jolla ei aina ole äyriäkään kukkarossa. Verot nielevät kokonaan pienet tulomme.
— Emme tahdo olla vaivaksi, Grandet, sanoi pankkiiri. Teillä on varmaan paljon juteltavaa veljenpoikanne kanssa. Toivotamme siis hyvää iltaa. Huomenna näemme toisemme.