— Minäkö siis saan tuon kultaisen nutun?… ajatteli Nanon puolestaan, ja nukahti. Unissaan näki hän itsensä kääriytyneenä alttariliinaan ja uneksi kukista, silkeistä ja sameteista ensi kerran elämässään, samoin kuin Eugénie uneksi ensi kerran rakkaudesta.
Kolmas luku.
Nuorten tyttöjen yksitoikkoiseen ja siveään elämään tulee kerran suloinen hetki, jolloin auringonsäteet tunkeutuvat heidän sieluunsa, jolloin sydämen sykähtelyt tuovat heidän aivoihinsa verevän lämmön, joka muuttaa ajatukset hämäräksi kaipaukseksi. Viattoman surumielen ja suloisen nautinnon päivä! Kun lapset alkavat nähdä, hymyilevät he; kun nuori tyttö kohtaa ensi kertaa rakkauden, hymyilee hän kuin lapsi. Jos valo on elämän ensi rakkaus, on myöskin rakkaus sydämen valo. Eugénielle oli nyt koittanut se hetki, jolloin hän rupesi näkemään tämän maailman tarkoitusta.
Hän nousi varhain vuoteesta, kuten maakunnassa on tapana, luki rukouksensa ja alkoi pukeutua, pannen siihen kuitenkin nyt enemmän huolta kuin ennen. Ensin suki hän kastanjanruskeat hiuksensa, sitten kääri hän paksut palmikkonsa ympäri pään — mikä hiuslaite sopi hänelle mainiosti, samalla kertaa kohottaen hänen kasvojensa kalpeutta ja lisäten hänen piirteittensä yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta. Tämän tehtyään huuhtoi hän käsiään moneen kertaan raikkaassa vedessä, joka antoi hänen iholleen hauskan punerruksen, katseli kauniita, pyöreitä käsivarsiaan ja ajatteli, mitä serkkunsa mahtoi tehdä, kun hänen kätensä olivat niin pehmeät ja valkoiset ja hänen kyntensä niin hyvin hoidetut. Hän pani jalkaansa uudet sukat ja sievimmät kenkänsä. Hän veti kureliivin tiukasti kiinni hyppäämättä yhdenkään silmukan ylitse. Lyhyesti sanoen, hän tahtoi ensi kertaa elämässään esiintyä edukseen ja hän tunsi täydellisesti, kuinka hauskaa on kantaa kaunista, hyvin tehtyä pukua, joka korottaa vartalon suloa.
Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, kuuli hän seurakunnan kirkonkellon lyövän ja ihmetteli, ettei voinut laskea sen lyöntejä pitemmälle kuin seitsemään. Hän oli noussut niin varhain, jotta ehtisi pukeutua niin huolellisesti kuin mahdollista. Tuntematta taitoa laitella kymmeniä kertoja yhä uudelleen ja uudelleen samaa kiharaa ja tarkastella sen vaikutusta peilissä, pani Eugénie yksinkertaisesti käsivartensa ristiin ja istuutui ikkunan eteen katselemaan pihalle, ahdasta puutarhaa ja sitä ympäröiviä korkeita penkereitä. Se oli surunvoittoinen, rajoitettu näköala, jolta ei kumminkaan puuttunut salaperäistä kauneutta, niin ominaista yksinäiselle seudulle.
Keittiön vieressä oli kaivo, jota ympäröi muurattu kehä, ja lähellä sitä kasvoi viinipuu punaisine ja kellertävine lehtineen; oksaiset viiniköynnökset kiemurtelivat pitkin talon seinää aina puuliiteriin saakka, jossa puut olivat järjestetyt pinoihin yhtä huolellisesti kuin koskaan jonkun kirjatoukan kirjat. Pihan kivitys oli aikojen kuluessa mustunut sammalten, ruohojen ja liikkeen vähyyden vaikutuksesta. Myöskin paksut muurit olivat vihreän sammalen peitossa ja ainoastaan paikottain mustunut kivi tuli näkyviin. Ne kahdeksan porrasastuinta, jotka pihan perältä veivät puutarhaan, olivat rikkonaiset ja korkean ruohon peitossa, kuin ammoin kuolleen ritarin hauta, joka on jäänyt hoitamatta. Murenevien kivien muodostamalla perusmuurilla kohosi lahonnut puuaita, joka vanhuuttaan oli jo puoleksi hajoamaisillaan, mutta köynnöskasvien peittämä. Ristikko-oven kummallakin puolen levisivät kahden kitukasvuisen omenapuun haaraiset oksat. Kolme yhteen suuntaan kulkevaa sannoitettua käytävää, joita eroittivat toisistaan nelikulmaiset, pyökkipuiden reunustamat kukkasarat, muodosti tämän puutarhan, joka alhaalla päättyi lehmuksien varjostamaan tiehen. Yhdessä kulmassa oli vattupensaikko, toisessa taas suunnattoman suuri pähkinäpuu, jonka oksat ulottuivat aina tynnyrintekijän työhuoneeseen saakka. Kirkas päivä ja kaunis syysaurinko alkoivat Loiren rantamilla sulattaa kuuraa, joka yöllä oli laskeutunut puutarhan muureille ja kasveille ja peittänyt koko pihan.
Eugénien valtasi ihan uusi tunnelma katsellessaan kaikkea tätä, jossa hän ei ennen ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tuhansia sekavia ajatuksia syntyi hänen sielussaan ja kasvoi siellä sitä myöten kuin auringon säteet ulkona kasvoivat. Tunsipa hän vielä epämääräistä, selittämätöntä mielihyvän tunnetta, joka kietoi hänet pehmeästi ja suloisesti kuin pilvi. Hänen ajatuksensa olivat sopusoinnussa tämän omituisen maiseman kanssa, sellaisena kun hän näki sen edessään ja hänen sydämensä yhtyi luonnon harmoniaan.
Kun aurinko valaisi pientä osaa muurista, jota peittivät venushiusten paksut, alati väriään vaihtavat lehdet, näytti Eugéniestä siltä kuin toivon taivaalliset säteet olisivat valaisseet hänenkin tulevaisuuttaan, ja tästälähin katseli hän mielellään tätä muuria vaaleine kukkineen, sinisine kissankelloineen ja kellastuneine ruohoineen, joihin liittyi suloinen muisto lapsuuden ajoista. Jokaisen lehden aikaansaama kahina, kun se irtautui oksastaan ja putosi hiljaiseen pihaan, antoi vastauksen Eugénien salaisiin kysymyksiin ja hän olisi voinut istua siellä vaikka koko päivän, huomaamatta tuntien kulkua.
Sitten joutui hän ankaran liikutuksen valtaan. Hän nousi äkkiä, asettui peilinsä eteen ja tarkasteli siinä itseään aivan kuin tunnollinen tekijä katselee työtään arvostellakseen sitä ja itse moittiakseen sen vikoja. En ole kyllin kaunis hänelle. — Tämä oli Eugénien ajatus, nöyrä ja kärsimyksistä rikas ajatus.
Tyttö parka ei tehnyt oikeutta itselleen, mutta kainous tai paremminkin arkuus on yksi rakkauden ensimäisiä hyveitä. Eugénie kuului tuohon vahvarakenteiseen tyttötyyppiin, jommoisia tapaa alemman porvarisluokan keskuudessa ja joiden kauneus tekee meihin hiukan jokapäiväisen vaikutuksen. Mutta jos sitä vertaisi Milon Venukseen, niin huomaisi sen muodoissa kristillisen tunteen hempeyttä, joka kirkastaa naisen ja antaa hänelle kauneuden, jota vanhat kuvanveistäjät eivät tunteneet. Eugéniella oli suuri pää, Pheidiaan Jupiterin miehekäs mutta samalla hieno otsa ja harmajat silmät, joissa täydellisesti kuvastui hänen neitseellinen elämänsä. Hänen pyöreitten kasvojensa hipiää, joka oli ennen ollut kirkas ja punertava, oli rokko tehnyt karkeammaksi, kuitenkaan jättämättä arpia. Tauti oli turmellut hiukan ihon sametin hienoa pintaa, vaikkakin se yhä edelleen oli niin herkkä ja pehmeä, että äidin suutelo jätti siihen nopeasti haihtuvan punaisen jäljen. Hänen nenänsä oli hiukan liian voimakas, mutta sopusoinnussa kirsikanpunaisen suun kanssa, jonka huulet tuhansine pienine juovineen todistivat hyvyyttä ja rakkautta. Kaula oli kauniisti pyöreä, ja kaarevat rinnat puvun alla vetivät katseen puoleensa ja herättivät onnen haaveita miehisessä mielessä; jos jotain puuttui, oli puku siihen syynä; mutta tuntija ei voinut välttää erikoista mielihyvää, nähdessään tuon tytön täyteläisen, omituisesti jäykän vartalon. Suuressa ja vahvarakenteisessa Eugéniessa ei ollut mitään, joka olisi vetänyt puoleensa suuren yleisön huomiota, mutta hänen kauneutensa oli sitä lajia, johon ainoastaan taiteilijat kiintyvät. Yksin maalari, joka tästä maailmasta etsii vertaa Marian taivaalliselle puhtaudelle, maalari, joka ikävöiden etsii kaikesta naismaailmasta noita samalla kertaa ylpeitä ja nöyriä silmiä, joita Raphael on kuvannut, noita neitseellisiä piirteitä, joita luonto väliin lahjoittaa, mutta joita ainoastaan harras ja puhdas elämä voi säilyttää tai saavuttaa, sellainen maalari olisi keksinyt Eugénien piirteissä synnynnäisen oudon aateluuden; hän olisi huomannut hänen otsansa takana kokonaisen rakkausmaailman ja hänen silmiensä välkkeessä ja hänen silmäluomiensa liikkeessä jotain jumalallista. Hänen piirteensä, hänen päänsä ääriviivat, joita nautinnon ilme ei ollut koskaan muuttanut eikä väsyttänyt, muistuttivat etäisiin tyyniin järviin hiljaa kuvastuvaa taivaanrannan juovaa. Nämä rauhalliset kirkkaat kasvot olivat kauniin puhkeavan kukan kaltaisia, viihdyttivät sielua ja toivat mukanaan hyvän omantunnon heijastuksen; katse kiintyi vastustamattomasti niihin.