— Menen katselemaan niittyjäni Loiren rannalle, tuletko mukaan?
Eugénie meni hakemaan punaisella silkillä koristetun olkihattunsa; isä ja tytär kulkivat sitten kiemurtelevia katuja pitkin torille saakka.
— Minne matka näin varhain? kysyi notario Cruchot tavatessaan herra
Grandet'n.
— Menenpä maita katsomaan, vastasi Grandet, joka ei tahtonut kokonaan salata ystävältään aamuisen kävelyretkensä tarkoitusta.
Sillä kun isä Grandet meni "maita katsomaan" tiesi notario kokemuksesta, että hänelläkin oli siinä jotain varteen otettavaa. Hän liittyi sentähden Grandet'n seuraan.
— Tulkaa, Cruchot, sanoi Grandet notariolle. Te olette ystäviäni; tahdonpa teillekin näyttää, kuinka tyhmää on istuttaa poppeleita viljamaahan.
— Mutta unohdatteko kokonaan ne kuusikymmentä tuhatta frangia, jotka saitte Loiren rannalla kasvavista poppeleistanne, huudahti Cruchot silmät pyöreinä. Olettepa ollut onnen poika!… Annoitte hakata puunne juuri sillä hetkellä, kun valkean puun puute Nantes'issa oli pahimmillaan ja saitte kolmekymmentä frangia kappaleelta.
Eugénie kuunteli, tietämättä että elämänsä juhlallisin hetki oli lähestymässä ja että notario valmistautui lausumaan järkähtämättömän kohtalontuomion hänen ylitseen. Grandet oli saapunut aukeille vainioille, joita hän omisti pitkin Loiren rantaa ja joilla paraikaa oli työssä kolmekymmentä työmiestä tasoittamassa ja täyttämässä sitä maa-alaa, mistä poppelit olivat kaadetut.
— Cruchot, katsokaahan, kuinka suuren tilan ottaa kukin poppeli, sanoi Grandet notariolle. — Jean, huusi hän eräälle työmiehistä, mi… mi… mittaapas sylen mitalla jo… jo… joka suunnalle.
— Neljä kertaa kahdeksan jalkaa, sanoi työmies, lopetettuaan mittaamisen.