Keikari heittäytyi nojatuoliinsa kuin kaunis nainen leposohvalleen; Eugénie ja hänen äitinsä ottivat myös tuolinsa ja istuutuivat hänen viereensä lieden eteen.
— Asutteko aina täällä? kysyi Charles, jonka mielestä sali päivän valossa oli vielä rumempi kuin kynttilän valossa.
— Aina, vastasi Eugénie, katsellen häntä, paitsi viininkorjuun aikana. Me menemme silloin auttamaan Nanonia ja asumme kaikki Noyers'in luostarissa.
— Ettekö koskaan käy kävelemässä?
— Joskus sunnuntaisin, kun on kaunis ilma, menemme iltakirkon jälkeen joko sillalle tai katsomaan, kuinka heinää on tehty, sanoi rouva Grandet.
— Onko teillä täällä teatteria?
— Mekö menisimme teatteriin! huudahti rouva Grandet, katsomaan näyttelijöitä! Mutta, herra, ettekö tosiaankaan tiedä, että se on kuolemansynti?
— Katsokaa, herra kulta, sanoi Nanon, tuodessaan munat pöytään, olemme hankkineet teille tuoreita munia.
— Ah! tuoreita munia, sanoi Charles, joka, ylellisyyteen tottuneiden henkilöiden tavoin, ei enää ajatellut peltokanaansa. Mutta, sehän on mainiota! Olisikohan teillä vielä voitakin, rakas lapseni?
— Voita! Mutta silloin ette saa kakkua, sanoi Nanon.