— Ah! se on totta. Isäni on tehnyt vararikon, kertoi setä.
Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja kätki kasvot käsiinsä
— Jättäkää minut yksin, serkkuni, jättäkää minut yksin! Jumalani!
Jumalani! antakaa anteeksi isälleni, hän on mahtanut hirveästi kärsiä!
Oli jotain kaamean liikuttavaa nuorukaisen tuskan ilmaisussa, joka näytti olevan niin tosi, niin vilpitön. Se oli ujoa tuskaa. Eugénien ja hänen äitinsä yksinkertaiset sydämet ymmärsivät sen, kun Charles liikkeellä pyysi heitä jättämään hänet yksin. He menivät alas, istuutuivat tavallisille paikoilleen ikkunan eteen ja tekivät työtä noin tunnin verran, sanomatta sanaakaan toisilleen. Eugénie oli huomannut, heittäessään pikaisen silmäyksen nuorukaisen tavaroihin, — nuoret tytöt näkevät yhdellä silmäyksellä kaiken — hänen pukimensa pienet yksityiskohdat, hänen saksensa ja kullalla koristetut partaveitsensä. Ja tämä loisto, jonka hän näki surun keskellä, saattoi Charles'in hänen silmissään vielä viehättävämmäksi, ehkä juuri vastakohdan tähden. Ei koskaan niin vakava tapaus, ei koskaan niin draamallinen näytös ollut järkyttänyt näiden molempain olentojen mielikuvitusta, jotka tähän saakka olivat eläneet keskeytymättömässä levossa ja yksinäisyydessä.
— Äiti, sanoi Eugénie, meidän täytyy pukeutua mustiin sedän kuoleman johdosta.
— Isäsi ratkaiskoon sen asian, vastasi rouva Grandet. Sitten vaikenivat he taas molemmat. Eugénie neuloi pistoksensa niin säännöllisin liikkein, että tarkkaava silmä olisi voinut lukea hänen surulliset, syvät ajatuksensa niissä. Tämän nuoren naisen suurin toivo oli ottaa osaa serkkunsa suruun.
Kahdeksan tienoilla sai kiivas koputus ovelle rouva Grandet'n säpsähtämään.
— Mikä mahtaa olla isäsi mielessä? sanoi hän tyttärelleen.
Viinikauppias astui sisään iloisena. Vedettyään hansikkaat kädestään, hieroi hän käsiään niin lujaan että hänen ihonsa olisi mennyt rikki, ellei se olisi ollut vahvempaa kuin parkittu venäläinen nahka. Hän kulki edestakaisin, väliin vilkaisten kelloa. Vihdoin tuli hänen salaisuutensa ilmi.
— Vaimoni, sanoi hän sammaltamatta, olen saanut heidät kaikki ansaan. Viinimme on myyty! Hollantilaiset ja belgialaiset lähtivät tänä aamuna, minä kuljin edestakaisin heidän majatalonsa ohitse ja tekeydyin kuin olisin ollut pulassa. Silloin tapahtui se, minkä jo sinulle kerroin. Kaikkien suurten viinimaitten omistajat säästävät viininsä ja tahtovat odottaa, minä en ole estänyt heitä siitä. Belgialaisemme oli epätoivoissaan. Minä huomasin tämän. Asioista sovittiin ja hän ottaa viinimme maksaen kaksi sataa frangia tynnyristä, josta puolet käteistä. Sain rahat kullassa. Vekselit ovat valmiit, kas tuossa kuusi louis'ta sinulle. Kolmen kuukauden kuluttua viinin hinta laskeutuu.