— Varo, ettet rakastu häneen.
— Rakastu häneen! toisti Eugénie. Oi! jos tietäisit, mitä isäni on sanonut!
Charles kääntyi, ja huomasi tädin ja serkkunsa.
— Olen kadottanut isäni, isä parkani. Jos hän olisi uskonut minulle onnettomuutensa salaisuuden, olisimme tehneet työtä molemmat ja saaneet asiat jälleen hyvälle tolalle. Jumalani, minun hyvä isäni! olin niin varma siitä, että näkisin hänet jälleen, että luulenpa melkein että syleilin häntä kylmästi jäähyväisiksi…
Nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa.
— Me rukoilemme hänen puolestaan, sanoi rouva Grandet. Antautukaa
Jumalan tahdon alle.
— Serkkuni, sanoi Eugénie, rohkaiskaa mielenne! Isänne on auttamattomasti kuollut, ajatelkaa nyt, millä tavalla pelastaisitte kunnianne…
Naisen vaiston hienoudella, joka aina tulee esille, silloinkin kun hän lohduttaa, Eugénie tahtoi kääntää serkkunsa huomion surusta häneen itseensä.
— Kunnianiko?… huudahti nuorukainen, pyyhkäisten äkisti hiukset otsaltaan.
Ja hän istuutui vuoteelleen pannen käsivartensa ristiin.