— No, mitä hän sitten tekee?
— Hän itkee isäänsä, vastasi Eugénie.
Grandet katseli tytärtään, löytämättä sanaa vastaukseksi. Hänessä oli kuitenkin hitunen isää.
Kuljettuaan pari kertaa edestakaisin salissa, meni hän työhuoneeseensa miettimään, asettaisiko rahansa valtionpankkiin. Kaksi tuhatta auranalaa metsää, jotka hän hiljan oli antanut kaataa, oli tuottanut hänelle kuusi sataa tuhatta frangia; liittämällä tähän rahat, jotka hän oli saanut poppeleistaan, edellisen ja tämän vuoden tulot, paitsi niitä kahta sataa tuhatta, jotka hän juuri oli saanut, oli hänellä koottuna yhdeksän sataa tuhatta frangia. Ne kaksikymmentä prosenttia, jotka hän saattoi saada korkoa, houkuttelivat hänen ahneuttaan. Hän teki laskelmiaan lyijykynällä sen sanomalehden laitaan, jossa oli lukenut tiedonannon veljensä kuolemasta. Hän kuuli veljenpoikansa nyyhkytykset, mutta ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota.
Nanon koputti ovelle, ilmoittaakseen, että päivällinen oli valmis.
Astuessaan alas portaita ajatteli Grandet:
— Kun olen nostanut rahani, kahdeksan päivän päästä, järjestän tämän asian. Kahden vuoden päästä voin nostaa Parisissa puolitoista miljoonaa puhtaassa kullassa.
— Kas niin, missä on veljenpoikani?
— Hän sanoo, ettei tahdo syödä, vastasi Nanon. Mutta se ei ole terveellistä.
— Taaskin säästö, vastasi Grandet.
— Niin, niin kyllä.