— Hui hai! Ei hän iankaikkisesti itke. Kyllä routa porsaan kotia ajaa.
Päivällinen oli painostavan hiljainen.
— Ystäväni, sanoi rouva Grandet, kun ruoka oli korjattu pöydästä, meidän täytyy pukeutua mustiin.
— Totta tosiaan, rouva Grandet, te olette taitava keksimään keinoja, millä saa rahan menemään. Suru on sydämessä eikä vaatteissa.
— Mutta onhan surupuku välttämätön veljen kuoltua, ja kirkkokin velvoittaa meitä…
— Ostakaa surupukunne kuudella kultarahallanne. Minulle riittää kappale harsoa.
Eugénie nosti silmänsä taivasta kohti sanaa puhumatta. Hänen uinuvat tukahdutetut tunteensa olivat heränneet, mutta ne olivat kohta herättyään taitetut. Tämä ilta oli näköjään samanlainen kuin tuhannet edelliset hänen yksitoikkoisessa elämässään, mutta samalla kauhein kaikista. Eugénie teki työtään nostamatta päätään ja käyttämättä lainkaan työrasiaa, jota Charles oli katsellut niin halveksien edellisenä iltana. Rouva Grandet kutoi kalvosimia. Herra Grandet pyöritteli peukalojaan tunnin toisensa jälkeen vaipuneena laskelmiinsa, joiden tulosten piti hämmästyttää seuraavana päivänä Saumurin asukkaita.
Ei kukaan käynyt talossa sinä iltana. Koko kaupunki puhui sensijaan Grandet'n jättiläiskaupasta, hänen veljensä vararikosta ja hänen veljenpoikansa tulosta. Kaikki viininviljelijät olivat kokoontuneet sydäntään keventämään ja neuvottelemaan herra des Grassins'in luo, missä sadateltiin entistä määriä.
Nanon kehräsi ja hänen rukkinsa hyrinä oli ainoa ääni, joka kuului salin harmajien seinien sisällä.
— Emmepä, totta vie, kuluta kieltämme, virkkoi lopulta Nanon, väläyttäen valkeita hampaitaan, jotka olivat suuria kuin kuoritut mantelit.