Ja kuitenkaan ei hän toivonut mitään enemmän kuin että hän luulisi, että niin oli asianlaita. Mikä tapahtuma tälle nuorelle yksinäiselle tytölle salaa hiipiä nuoren miehen huoneeseen! Eikö ole tekoja, tapahtumia, jotka rakkaudelle merkitsevät yhtä paljon kuin pyhät kihlajaiset! Tuntia myöhemmin hän astui äitinsä huoneeseen ja auttoi häntä tapansa mukaan pukeutumaan. Sitten he istuutuivat paikoilleen ikkunan eteen ja odottivat Grandet'ta levottomuudella, joka samalla jääti ja tukahutti sydäntä, ahdisti tai laajensi sitä, luonteiden mukaan. He pelkäsivät lähenevää rangaistusta. Tämä pelko on niin yleinen vaisto, että kotieläimetkin sen tuntevat, sillä ne huutavat pienimmästäkin rangaistuksesta, mutta ovat vaiti jos itse haavoittavat itseään. Isä tuli alas, puheli hajamielisen näköisenä vaimolleen, suuteli Eugénietä, istuutui pöytään ja näytti siltä kuin hän ei enää olisi ajatellut eilispäivän uhkauksia.
— Mikä on tullut veljenpojalleni? Nuorukainen ei todella tuota meille paljon vaivaa.
— Herra, hän nukkuu, vastasi Nanon.
— Sitä parempi, silloin hän ei tarvitse vahakynttilää, sanoi Grandet pilkallisella äänellä.
Tämä tavaton lempeys, tämä katkera iloisuus kummastutti rouva
Grandet'ta, joka katseli puolisoaan hyvin tarkkaavaisesti.
Kunnon mies…
Tässä lienee paikallaan huomauttaa että Tourainessa, Anjoussa, Poitoussa ja Bretagnessa usein käytetty sana "kunnon mies" soveltuu yhtä hyvin julmimmille kuin lempeimmillekin miehille, kun nämä vaan ovat saavuttaneet määrätyn ijän. Siis ei tästä nimityksestä voi päätellä asianomaisen mielenlaatua.
Niin, kunnon mies otti hattunsa, hansikkaansa ja sanoi:
— Menen torille tapaamaan Cruchot'tamme.
— Eugénie, isälläsi on varmaankin jotain tekeillä. Itse asiassa nukkui herra Grandet tavallisesti vähän ja olikin käyttänyt toiset puolet viime yöstään laskuihinsa, jotka antoivat hänen suunnitelmilleen ja yrityksilleen ihmeteltävän varmuuden ja takasivat niille alituisen menestyksen, joka suuresti kummastutti Saumurin asukkaita. Kaikki inhimillinen mahti perustuu kärsivällisyyteen ja aikaan. Tarmokkaat ihmiset vartovat ja valvovat. Saiturin elämä on inhimillisen voiman alituista harjoittelua. Hänen tukenaan on kaksi tunnetta: itserakkaus ja rahanhimo — molemmat osia samasta kokonaisuudesta, itsekkäisyydestä. Tästä johtuu ehkä se harvinainen mielenkiinto, jota saiturit näyttämöllä herättävät. Jokainen ihminen on jollain siteillä kiinnitettynä tällaiseen persoonallisuuteen. Saiturit koskettelevat kaikkia inhimillisiä tunteita, koska ne kaikki yhdistyvät heissä. Sillä missä on ihminen ilman toivomuksia, ja mikä toivomus tulee täytetyksi ilman rahaa?