Herra Grandet'lla oli tosiaankin jotain tekeillä, kuten hänen vaimonsa sanoi. Hänessä syntyi, kuten kaikissa saitureissa, polttava halu saada keinotelluksi itselleen muiden rahoja. Kysytään voimaa jotta voisi täydellisesti halveksia niitä, jotka ovat heikkoja ja antavat toisten pettää itseään. Niin, kukapa on oikein ymmärtänyt Jumalan jalkojen juuressa makaavan lampaan, maallisten uhrien liikuttavan vertauskuvan? Saituri antaa tämän lampaan rauhassa lihoa, syöttää sitä, tappaa sen, paistaa sen, syö sen, samalla sitä sydämestään halveksien. Saiturin sielu elää rahasta ja ihmis-halveksunnasta.
Yön kuluessa olivat kunnon miehen ajatukset saaneet uuden suunnan: tästä hänen lempeytensä. Hän oli suunnitellut, miten hän pilkkaisi parisilaisia, kiusaisi, nylkisi ja uuvuttaisi, saisi heidät hämääntymään, hikoilemaan toivomaan, kalpenemaan; hän, vanha tynnyrintekijä, tahtoi harmaissa asuinhuoneissaan, astuessaan talonsa oksaisia portaita ylös ja alas, herättää parisilaisissa toiveita ja pelkoa; toisin sanoen, hän tahtoi tehdä heille kepposen. Hänen kaikki ajatuksensa olivat veljenpojassa. Hän tahtoi pelastaa kuolleen veljensä kunnian, mutta se ei saanut maksaa hänelle eikä veljenpojalle äyriäkään. Hänen omat rahansa olivat asetetut kolmeksi vuodeksi; hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää huolta kiinteästä omaisuudestansa; hän tarvitsi aihetta pahanilkiselle toimihalulleen, ja sellaisen sai hän veljensä vararikosta. Hänellä ei ollut nyt mitään käsillä ja hän tahtoi Charles'ille hyödyksi käydä käsiksi parisilaisiin ja näytellä helposta hinnasta mallikelpoisen veljen osaa. Perheen kunnia ei merkinnyt mitään hänen suunnitelmissaan. Hänen tunteensa oli sama, jota tuntevat pelaajat nähdessään hyvin pelattavan peliä, johon heillä itsellään ei ole tilaisuutta ottaa osaa. Tätä varten tarvitsi hän Cruchot'ita, mutta hän ei tahtonut mennä heidän luokseen. Hänelle oli mukavampaa että he tulivat hänen tykönsä, ja hän toivoi voivansa alottaa jo samana iltana huvinäytelmän, josta hän jo nautti mielessään, ja jo seuraavana päivänä oli hän oleva koko kaupungin ihailun esineenä, ilman että hänen tästä hauskuudesta tarvitsi maksaa äyriäkään.
Neljäs luku.
Isän poissaollessa oli Eugéniella onni voida avoimesti toimia rakkaan orpanansa hyväksi ja antaa ilman pelkoa valtaa säälilleen, mikä on aina yksi naisen ylevimpiä etuja — ainoa, jota hän tahtoo harjoittaa ja tuntea ja jonka hän näkee mielellään miehen ottavan vastaan. Kolme, neljä kertaa juoksi Eugénie kuuntelemaan serkkunsa hengitystä, saadakseen selville, valvoiko vai nukkuiko tämä; ja kun Charles oli noussut, olivat kerma, kahvi, munat, hedelmät, lautaset, lasit, kaikki, mikä kuului hyvään aamiaiseen Eugénien lähimpänä huolena. Sillävälin kapusi hän taas ketterästi vanhoja rappusia serkkunsa ovelle, kuunnellakseen ääntä tämän huoneesta. Pukeutuiko hän? Vai mahtoiko hän itkeä vielä? Eugénie oli tullut aivan oven taakse.
— Serkku!
— Te, serkkuseni?
— Tahdotteko syödä aamiaista vierastuvassa vaiko huoneessanne?
— Aivan niinkuin tahdotte!
— Kuinka voitte nyt?
— Rakas serkkuseni, tunnenpa häpeäväni sitä tunnustaa, mutta minun on nälkä.