— Sallitteko että poistun? Minun täytyy kirjoittaa pitkä ja surullinen kirje.
— Kyllä, veljenpoikani.
Kun Charles oli poistunut ja Grandet saattoi otaksua hänen jo niin syventyneen kirjeeseensä, ettei hän voinut mitään kuulla, katsahti viinikauppias viekkaasti vaimoonsa ja sanoi:
— Rouva Grandet, se mitä nyt aiomme puhua, olisi teille latinaa, kello on puoli kahdeksan, voitte siis jo mennä levolle. — Hyvää yötä, tyttöseni.
Hän syleili Eugénie'ta ja molemmat naiset lähtivät huoneesta.
Nyt alkoi näytös, jonka kestäessä isä Grandet käytteli hyväkseen sitä viekkautta, jonka hän oli saanut seurustelussa ihmisten kanssa, ja joka oli hankkinut hänelle niiden taholta, joita hän oli pahimmin kyninyt, liikanimen "vanha koira". Jos Saumurin määrin kunnianhimo olisi tavoitellut korkeampia päämääriä tai jos onnelliset olosuhteet olisivat viskanneet hänet ylimpiin piireihin, neuvottelupöytien ääreen, missä kansojen kohtaloja ratkaistaan, olisi hän varmaan tehnyt Ranskalle loistavia palveluksia, oletettuna että hän olisi toiminut yhtä nerokkaasti kuin silloin kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä. Mahdotonta ei ole kuitenkaan myöskään, että tämä kunnon porvari olisi Saumurin ulkopuolella tykkänään epäonnistunut. Henkisten ominaisuuksien käy usein kuin eräiden eläinten; siirrettyinä toiseen ilmanalaan osottautuvat ne voimattomiksi.
— He-he-he-herra pre-pre-presidentti, te sa-sa-sanoitte, että, va-vara rikko…
Sammaltelu, jota tämä kunnon viiniporvari jo pitemmän aikaa teeskenteli, kävi yhtä täydestä kuin se kuurouskin, jota hän pahan sään aikaan aina valitteli. Tässä neuvottelussa oli se molemmille Cruchot'ille niin kiusallinen, että he tietämättään irvistelivät viinikauppiasta vasten kasvoja, tehden samalla ikäänkuin kokeita täydentää niitä sanoja, joita tämä mielin määrin katkoili.
On kenties paikallaan kertoa tässä Grandet'n sammaltelun ja kuurouden esitarina. Kukaan ei tainnut koko Anjou'ssa niin nokkelasti kuin liukas viinikauppiaamme puhua paikallista ranskankieltä. Kerran, kaikesta hänen viekkaudestaan huolimatta, oli juutalainen hänet pettänyt. Tällä oli tapana pitää kättä korvan takana muka paremmin kuullakseen ja samalla änkyttää niin kauheasti, että Grandet piti velvollisuutenaan ihmisenä tarjota ovelalle israeliitille ne sanat, joita tämä näytti etsivän, täydentää tämän ajatuksia, puhua kuin tuo kirottu juutalainen olisi puhunut, lyhyesti olla juutalainen, sen sijaan että hänen olisi pitänyt olla Grandet. Tämä omituinen ottelu päättyi tynnyrintekijän tappioon, ainoaan kauppaan, jota hänen elämänsä aikana oli tarvinnut katua. Mutta jos hän olikin menettänyt rahaa, oli hän sen sijaan saanut hyvän läksyn, joka pian oli kantava hedelmiä. Kunnon porvari ei sentähden lakannut siunaamasta juutalaista, joka oli opettanut hänelle taidon, millä hän sai kauppatuttavansa aina askartelemaan hänen lausumatavassaan ja siten kadottamaan jäljet omilta ajatuksiltaan.
Mikään tilaisuus ei siinä määrin kuin nyt esillä oleva ollutkaan kysynyt sitä kuuroutta, änkyttelyä ja epämääräistä hämäryyttä ajatusten ilmituomisessa, jossa Grandet oli mestari. Ensiksi ei hän halunnut ottaa niskoilleen vastuunalaisuutta ehdotuksistaan; toiseksi tahtoi hän sentään pysyä sanoissaan, mutta salata samalla oikeat tarkoituksensa.