Eugénie puristi suonenvedon tapaisesti serkkunsa käsiä kuullessaan hänen viime sanansa.
— Minä en tahdo, jatkoi Charles pienen vaitiolon jälkeen, jonka aikana molemmat olivat vaihtaneet liikutuksesta kostean katseen, minä en tahdo sitä menettää enkä panna sitä alttiiksi matkan vaaroille. Rakas Eugénie, ottakaa se haltuunne. Ei ole koskaan ystävä uskonut ystävälleen pyhempää esinettä kuin tämä on. Arvostelkaa itse.
Charles otti lippaan käsiinsä, irroitti sen päällyksen ja näytteli surumielisesti aarrettaan ihmettelevälle orpanalleen. Lipas oli hienoa kultatyötä, ja sen taidearvo oli vielä suurempi kuin sen metalliarvo.
— Se, mitä nyt ihailette, ei ole mitään, virkkoi Charles, painaen vieteriä, jonka avulla kaksinkertainen pohja ponnahti näkyviin. Katsokaas, tämä on minulle enemmän arvoinen kuin koko maailma.
Hän otti lippaasta kaksi rouva de Mirbelin muotokuvaa, jotka molemmat olivat runsaasti helmillä koristetut.
— Ah, kuinka kaunis nainen! Hän on varmaan sama, jolle olette kirjoit…
— Ei lainkaan, vastasi Charles hymyillen. Tämä nainen on äitini, ja tässä on isäni — teidän tätinne ja setänne. Eugénie, pyydän teiltä polvillani, että ottaisitte tämän aarteen huostaanne. Jos joutuisin perikatoon, vieden mukanani teidän pienen omaisuutenne, on tämä kulta oleva teidän korvauksenne. Yksin teille voin uskoa nämä kaksi kuvaa. Te olette kyllin arvokas niitä säilyttämään. Mutta hävittäkää ne, ennenkuin annatte ne jonkun toisen käsiin…
Eugénie oli ääneti.
— Eikö totta, te lupaatte? lisäsi Charles lempeästi.
Kuullessaan nämä sanat loi Eugénie orpanaan katseensa, rakastavaisen naisen ensimäisen katseen, yhden noita katseita, joissa on yhtä paljon miellyttämishalua kuin todellista syvyyttä. Charles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.