Orpanan epäilys nöyryytti häntä. Mutta se hätä, jossa tämä oli, tuli vielä elävämpänä hänen mieleensä, ja hän lankesi polvilleen.
— En nouse tästä ennen kuin olette suostunut ottamaan nämä rahat. Orpanani, vastatkaa, minä pyydän!… Annatteko minulle mitään arvoa, oletteko jalomielinen…
Kun Charles kuuli tämän puhtaan epätoivon rukouksen, putoilivat kyynelet hänen silmistään tytön käsille, joihin hän oli tarttunut nostaakseen tytön jaloille. Kun Eugénie tunsi nämä lämpimät kyynelet, hypähti hän seisaalleen ja viskasi kukkaron pöydälle.
— Te suostutte, eikö totta? huudahti hän, itkien ilosta. Älkää olko huolissanne, orpana, te tulette rikkaaksi. Tämä kulta tuottaa teille onnea; te voitte kerran maksaa sen minulle takaisin. Muutenhan voimme tehdä sopimuskirjat. Suostun kaikkiin teidän ehtoihinne. Mutta älkää panko liian paljon arvoa tähän pieneen lahjaan.
Nyt vasta saattoi Charles tulkita tunteitaan.
— Niin, Eugénie, minulla olisi todella kovin pieni sydän, ellen ottaisi näitä rahoja vastaan. Mutta luottamus luottamuksesta!
— Mitä tarkoitatte? huudahti tyttö säikähtyneenä.
— Kuulkaa, rakas serkkuseni, minulla on…
Hän keskeytti puheensa ja meni noutamaan arkusta nelikulmaisen, nahalla päällystetyn lippaan.
— Tämä lipas on minulle kallisarvoinen kuin oma elämäni. Se on lahja äidiltäni. Tänä aamuna ajattelin, että hän varmaan olisi myönyt kaiken sen kullan, minkä hän rakkaudessaan on minulle lahjoittanut, jos hän voisi nousta haudastaan. Mutta jos itse sen tekisin, olisi se pyhyyden häväisemistä.