— Tuhat tulimmaista, huudahti tynnyrintekijä ylpeällä äänellä, ettekö ole minun veljenpoikani? Teidän kunnianne on myöskin meidän. Eikö teidänkin nimenne ole Grandet?
Charles nousi, astui Grandet'ta kohti, syleili tätä, kävi kalpeaksi ja poistui. Eugénie katseli ihmetellen isäänsä.
— Herran haltuun, kunnon Grassins'ini, luottakaa minuun! Teidän asiaksenne jää vain houkutella miehet satimeeni.
Molemmat valtioviisaat puristivat toistensa käsiä. Tynnyrintekijä saattoi vieraansa ulko-ovelle saakka. Senjälkeen palasi hän entiselle paikalleen, ja nojatuen tuoliinsa huusi hän Nanonille:
— Tuo viiniä!
Hän oli kuitenkin liian kiihottunut voidakseen pysyä yhdessä paikassa. Hän nousi, katsoi herra de La Bertellièren muotokuvaa ja alkoi hyräillä, liikehtien tavalla, jota Nanon kutsui "tanssiksi":
Ja Ranskan kaartiss' on isäni…
Nanon, rouva Grandet ja Eugénie katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Viinitarhurin iloisuus peloitti heitä aina, kun se alkoi saavuttaa vissin määrän. Perhe hajosi sinä iltana tavallista varhemmin. Isä Grandet halusi mennä ajoissa levolle, ja kun hän oli vuoteessa, täytyi koko perheen nukkua — aivan samoin kuin koko maan tuli olla juovuksissa, kun kuningas August suvaitsi itse sitä olla. Sitä paitsi olivat Nanon, Charles ja Eugénie yhtä väsyneitä kuin talon isäntäkin. Mitä rouva Grandet'hen tuli, niin oli hänen tapansa nukkua, syödä, juoda ja liikkua täsmälleen herransa tahdon mukaan. Niinä kahtena tuntina, jotka päivällisen jälkeen olivat varatut ruuan sulattamiseen, oli tynnyrintekijä sukkelakielisempi kuin milloinkaan ennen. Kaikki hänen mietelmänsä kuvastivat hänen hyvää tuultaan. Kun hän oli juonut viininsä, katsahti hän lasiinsa ja sanoi:
— Tuskin ehtii panna huulensa lasin reunaan, kun se jo on tyhjä! Se on meidänkin tarinamme. Ei voi samalla kertaa olla ja olla ollut. Kolikot eivät voi vieriä matkaansa ja kuitenkin jäädä kukkaroomme, sillä silloin olisi elämä liian ihanaa.
Hän oli iloinen ja lempeä. Kun Nanon ilmestyi tupaan rukkineen, huudahti hän: