16 Laulu.

Ystävättärelle.[1]

Oi sinä kaunista äitiäsi kauniimpi tytär! Teeppä loppu, minkälaisen vaan itse tahtonet, minun herjausrunoistani, joko sitten tahdot[2] tulella tahi Hadrian meressä.[3] Ei Dindymene,[4] eikä Pythian asukas[5] niin sykytä pappein sydäntä sisimmässä temppelissä, samoin ei Liber;[6] eivätkä Korybantit[7] siten kalkuttele kimakasti-kiliseviä vaskikilpiänsä, kuin katkerat vihat, joita ei peloita Norikumin miekka,[8] ei haaksirikkoinen meri, ei riehuva tuli, eikä itse tuo hirvittävällä jymyllä maahan-syöksyvä Jupiterkaan.[9] Prometheuksen kerrotaan pakosta täytyneen kaikkialta ottaa osa ja liittää se alku-aineesen[10] sekä sijoittaa meidän sydämeemme raivon jalopeuran tuimuus. Vihan vimma saattoi Thyesteen kauheaan perikatoon;[11] se on aina varsinaisesti vaikuttanut siihen, että mahtavatkin kaupungit ovat joutuneet perinpohjin häviölle ja että uhkamielinen sotajoukko on ajanut vihollisen auransa niiden[12] muurin-muraläjäin ylitse. Hillitse mieltäsi! Minuakin innostutti sydämeni hehku viehättävän nuoruuteni päivinä ja saattoi minut ryhtymään ajattelemattomiin jambeihin. Nyt haluan minä muuttaa katkeruudet vienouksiin, kunhan vaan, peräytettyäni herjaukseni, tulet ystäväkseni ja lupaat minulle sydämesi.

17. Laulu.

Tyndarikselle.[1]

Usein muuttaa nopea Faunus[2] ihanan Lukretiliksen[3] Lycaeukseen[4] sekä estää yhtenänsä vuohistani paahtavan päivän paisteen ja sateiset tuulet. Ilman vaaraa pitkin turvallista lehdikkoa etsiskelevät haisahtelevan miehen[5] harhailevat puolisot[6] salassa-kasvavia[7] sianpuolanvarsia ja ajuruohoja, eivätkä kilit pelkää vihertäviä käärmeitä tahi Marsin susia,[8] miten tahansa, oi Tyndaris, viertävän Ustikan[9] laaksot ja jylhät kalliot lienevätkin kajahdelleet paimenpillin sulo-sävelistä. Jumalat suojelevat minua: minun hurskauteni ja Musani ovat jumalain mieleen. Täällä valuu sinulle anteliaasta sarvesta[10] täysin määrin maan hyvyyksiä. Täällä syvässä laaksossa olet sinä välttävä Kanikulan[11] paahdetta, täällä teialaisella[12] kitaralla ylistävä Penelopea[13] ja kaunista Kirkeä,[14] noita, jotka kiistelivät yhdestä ja samasta miehestä.[15] Täällä siimeksessä olet sinä tyhjentävä kolpakoita mietoa Lesboksen viiniä:[16] eikä semeleläinen Thyonoeus[17] nosta taisteluja Marsin kanssa, etkä sinä epäilyksen alaisenakaan[18] ole pelkäävä, että julkea Kyrus[19] satuttaisi maltittomat kätensä paljoa heikompaan[20] ja tuhoaisi sinun kiharoissasi riippuvan seppeleen ja viattomat[21] vaatteesi.

18 Laulu.

P. Kvintilius Varukselle.[1]

Oi Varus! Älä istuta mitään muita puita ennemmin, kuin pyhiä viiniköynnöksiä, Tiburin[2] möyheään maahan ja Katiluksen muurein[3] ympärille. Sillä raitismielisille on jumala sallinut kaikenlaisia vastuksia, eivätkä kalvavat murheet haihdu millään muulla lailla.[4] Kukapa juomingin jälkeen haastellee rasittavasta sotapalveluksesta tahi köyhyydestä? Kuka ei mieluummin sinusta, oi isä Bakkhus,[5] sekä sinusta, oi sievä Venus?[6] Mutta ett'ei joku ylenmäärin nauttisi kohtuullisen Liberin[7] lahjoja, siitä muistuttaa Kentaurien[8] ja Lapithien[9] keskinäinen jupakka, joka syntyi juuri viinin tähden;[10] siitä muistuttaa tuo Sithonilaisille[11] ankara[12] Evius,[13] koska he, noudattamalla himojansa, pienessä määrin voivat eroittaa oikeutta vääryydestä. Minä en pudista sinua, oi herttainen Bassareus,[14] vasten tahtoasi; enkä tempaa näkösälle sitä, mikä piilee moninaisten lehtien peitossa.[15] Häihdytä korvistani berekyntilaisen torventoitotuksella[16] noiden kauhistuttavien käsirumpujen[17] räminät, joita seuraa sokea itserakkaus, liiaksi tyhjää päälakeansa kohoittava kerskaus ja salaisuutta takanansa pitämätön, lasia läpikuultavampi luottamus.

19 Laulu.