Puulle, jonka iskusta hän oli kuolemaisillansa.[1]
Oi puu! Sekä onnettomana päivänä on sinut istuttanut se, kukatahansa sen ensiksi lienee tehnytkin, että jumalattomalla kädellä hoitanut jälkeläisten turmioksi ja seudun häpeäksi; hänen voisin uskoa sekä murtaneen isältänsä niskan että öistä aikaa tahranneen sisäkammiot kesti-ystävän verellä; hän on käytellyt sekä kolkhilaista myrkkyä[2] että mitä törkeätä tahansa missäkin voitaneen keksiä, joka istutti alueelleni sinut, oi katala puu, joka olit kaatumaisillasi viattoman herrasi päähän! — Mitä kunkin pitää välttää, siitä ei ihminen milloinkaan joka hetki ole kyllin varma. Punilainen merimies[3] kammoksuu Bosporusta,[4] eikä varo kovia kohtauksia muualla kauempana olevankaan: sotilas[5] pelkää Parthialaisen[6] nuolia ja nopeaa perääntymistä, Parthialainen taas kahleita ja Italian sotavoimaa: mutta odottamaton kuolon voima on temmannut ja tempaa vastakin sukukunnat mukaansa. — Miten näkemäisilläni olin synkän Proserpinan[7] valtakunnan, tuomio-istuimella istuvan Aeakuksen[8] autuasten etäiset asunnot,[9] tuon aeolialaisella[10] kitaralla kotiseutunsa neitosia vaikeroitsevan Sapfon[11] ja sinut, oi Alcaeus,[12] juurin-jaksain kultakanteleellasi lauleskelevan hirveistä haaksirikoista, paon kovista kohtauksista ja sodan raakamaisista rasituksista! Ihmetellen kuuntelevat varjot näiden kummankin[13] laulavan kaikkea sellaista, joka ansaitsee pyhää hiljaisuutta; mutta harrasta hartaammin kuuntelee[14] tuo hartioiltansa taaja joukko[15] kerrottavan taisteluista ja hirmuhallitsijain karkoittamisista. Mitä kummaa? Heti kohta, noista lauluista ällistyneenä, laskee tuo satapäinen peto[16] mustat korvansa lotkollensa ja nuo Eumenidein[17] kiharoihin kiemuroitut käärmeet tointuvat jälleen. Vieläpä sekä Prometheus[18] että Pelopsin isä,[19] tuon suloisen soiton hurmaamina, unhoittavat vaivansa, eikä Orionkaan[20] huoli hätyytellä jalopeuroja, eikä arkoja ilveksiä.
14 Laulu.
Posthumukselle.[1]
Voi Posthumus, Posthumus! Vuodet vierivät nopeasti tiehensä, eikä hurskautesi voi viivytellä kurttuja kasvoiltasi, eikä lähestyvää vanhuutta,[2] eikä säälimätöntä kuolemaa; ei, ystäväni, vaikka joka päivä, joka kuluu, kolmellasadalla härällä koettaisit hyvitellä heltymätöntä Plutoa,[3] joka kiusaa kolmiruumiista Geryonia[4] ja Tityosta[5] noissa kauheissa aalloissansa, joiden ylitse nähtävästi meidän kaikkein, jotka elämme tämän maailman hedelmistä, on purjehdittava, lienemme sitten kuninkaita tahi köyhiä maan asukkaita. Turhaan olemme karttavat veristä Marsia[6] ja kohisevan Hadrian[7] meren murtuneita aaltoja; turhaan olemme syksykaudet varovat tuota ruumiillemme epäterveellistä Austeria.[8] Meidän täytyy käydä tuolla hirvittävällä, hitain juoksuin kiertelevällä Kokytus-joella[9] ja Danauksen[10] pahanmaineisen suvun sekä pitkään pakkotyöhön tuomitun Aeoluksen jälkeläisen, Sisyfuksen[11] luona. Sinun täytyy jättää maisemasi ja kartanosi sekä hellä puolisosi; eikä yksikään noista puista, joita kasvattelet, ole seuraava lyhyt-ikäistä isäntäänsä, paitsi nuo vihattavat kypressit.[12] Sinua itseäsi onnellisempi[13] perillinen on nauttiva sinun sadankin salvan takapuolella säilytetyt Caekubus-viinisi ja kostuttava laattiasi[14] nesteellä,[15] jota parempaa ei käytetä ylipappein upeissa atrioissa.
15 Laulu.
Aikakautensa Ylellisyydelle.[1]
Kohta nuo muhkeat[2] rakennukset jättävät enää muutamia maakaistaleita auran varalle, kohta saadaan kaikkialla nähdä laajempia kalalammikkoja, kuin Lukrinus-järvi,[3] ja köynnöksetön vaahtera[4] työntää jalavat tieltänsä. Vieläpä orvokkipenkit, myrtit ja joukko hyvänhajuisia kukkia levittävät lemuansa öljypuistoihin, jotka tuottivat satoa entiselle omistajallensa; sitäpaitsi tuuhea-oksainen laakeripuu[5] estää auringon polttavat säteet. Niin ei ollut Romuluksen,[6] eikä pitkätukkaisen Katon[7] laeissa määrätty; niin ei ollut esi-isäin elämäntapa. Heidän yksityinen omaisuutensa oli pieni, yhteinen sitävastoin suuri; ei mikään yksityisillä kymmenjalan-mittapuilla määritetty pylväskäytävä ollut viileään pohjaan päin,[8] eivätkä lait sallineet halveksia tilapäistä turvetta, nuo lait, jotka velvoittivat koristelemaan kaupunkeja ja jumalain temppelejä[9] yhteisellä kustannuksella ja hakatulla kivellä.
16 Laulu.
Pompejus Grosfukselle.[1]