Tuulilakkoa rukoilee jumalilta tuo aavalla Aegaean ulapalla hätääntynyt merimies, kun synkkä pilvi on pimittänyt kuun, eivätkä taatut[2] tähdet tuika merimiehille; rauhaa rukoilevat nuot sodassa raivot Thrakialaiset,[3] rauhaa nuot viineltänsä komeat Medialaiset,[4] tuota rauhaa, oi Grosfus, joka ei ole kaupan kalliilla kivillä, ei purpuralla, eikä kullalla. Sillä eivät mitkään aarteet, eikä konsulin henkivartija[5] kykene karkoittamaan mielen surkuteltavaa levottomuutta, eikä noita huolia, jotka leijailevat pitkin korukattoja.[6] Onnellisesti elää niukastakin se, jonka yksinkertaisella pöydällä heloittaa kotoinen[7] suolakuppi[8] ja jolta ei pelko, eikä ahnas voitonhimo riistä keveää unta. Miksi puuhailemme paljon tämän lyhyen aikamme varaksi?[9] Miksi vaihetamme isänmaamme toisen auringon lämmittämän maihin? Kuka maanpakolainen saattaisi paeta omaa itseänsä? Kalvava huoli kiipee vaskivaruisiin laivoihinkin, eikä jätä ratsastajainkaan laumoja, vikkelämmin kuin hirvi tahi nopeammin kuin pilviä-nostava Eurus.[10] Nykyiseen tilaansa tyytyväinen mieli ei huolehdi siitä, mitä tulevaisuudessa on tapahtuva, ja tukahuttaa elämän katkeruudet hienolla hymyllä. Ei mikään ole kaikin puolin onnellista. Aikainen kuolema tempasi mainehikkaan Akhilleen;[11] pitkä ikä riudutti Tithonuksen;[12] mutta aika on kentiesi antava minulle sen, jonka sinulta on kieltänyt. Sinun ympärilläsi määkii satoja lammaslaumoja ja mylvii Sicilian lehmiä; sinulle hirnuu nelivaljakoksi luonteva tamma;[13] sinua vaatettavat kahdesti Afrikan purpuralla punatut villat; minulle taas on sanansa-pitävä Parka[14] suonut pienet tilukset ja kreikkalaisen Kamenan[15] hienon hengen sekä kyvyn halveksia pahanilkistä rahvasta.

17 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Miksi vaivaat minua valituksillasi?[2] Ei ole jumalille eikä minulle mieleen, että kuolisit ennen minua, oi Maecenas, sinä elämäni kallein kaunistus ja paras pylväs! Voi! Jos odottamaton kuolon koura[3] tempaa sinut, joka olet osa henkeäni,[4] miksi viipyisin minä, toinen puoli, joka en enää olisi samanarvoinen,[5] enkä aivan kokonainenkaan? Sama päivä on saattava meidät kummankin perikatoon. Minä en ole vannonut väärin: "Menkäämme, menkäämme, kunhan vaan sinä astut edellä; varustakaamme toveruksina kulkemaan tuota viimeistä taivalta." Minua ei eroita sinusta tultasyöksyvän Khimaeran[6] henkäys, eikä satakäsinen Gyges,[7] vaikka tämä vastukseksi nousisikin; niin on mahtavan Justitian[8] ja Parkain[9] tahto. Joko minut[10] on nähnyt Libra[11] tahi kauhistava Skorpius,[12] tuo syntymähetken pahempi puoli,[13] tahi Kaprikornus,[14] Hesperian meren hallitsija; niin erinomaisesti kummankin meidän tähtemme sopivat yhteen. Sinut tempasi turvihinsa välähyttelevä Jupiter[15] tuon julman Saturnuksen[16] käsistä ja ehkäisi vinheän Fatumin[17] siipiä, kun lukuisa kansajoukko ilonsa innossa taputteli sinulle teaatterissa kolmesti käsiänsä.[18] Minut olisi tuo päälaelleni kaatunut puunrunko surmannut,[19] joll'ei Faunus,[20] Merkuriuksen miesten[21] suojelija, olisi kädellänsä keventänyt iskua. Muistappa toimittaa uhri ja rakentaa luvattu temppeli;[22] minä tahdon teurastaa pienen karitsan.

18 Laulu.

Ahnaalle.[1]

Ei norsunluu, eikä kullattu korukatto hohda huoneessani,[2] eivät Hymettuksen palkit[3] paina noita äärimmässä Afrikassa[4] pälhittyjä pylväitä; enkä minä, tuntemattomana perillisenä, ole anastanut Attaluksen[5] kuningaslinnaa; eivätkä kunnialliset[6] turvatit kehrää minulle Lakonian purpuraa.[7] Mutta minulla on rehellisyyttä ja runsas runosuoni; minua, vaikka olen köyhä, etsii rikaskin. Mitään enempää en jumalilta rukoile, enkä runsaampia lahjoja ano äveriäältä ystävältäni, sillä olen täysin tyytyväinen ainoastaan Sabinilais-tilaani. Aika kuluu päivä päivältä ja uudetkuut katoavat katoamistansa. Sinä annat marmoria hakattavaksi vielä hautasi partaallakin ja, muistamatta kuolemaasi,[8] rakennutat palatseja sekä puuhailet siirtääksesi kauemmaksi[9] Bajassa[10] pauhaavan meren rantaa, vaikka oletkin kyllin rikas mannermaasta.[11] Mitä siihen sanot, että tuon-tuostakin hävittelet likimmän naapurisi kivipyykkejä ja ahnaana samoilet turvattisi rajain toiselle puolelle? Sekä mies että vaimo, kantaen sylissänsä isäinsä jumalia ja repaleisin puettuja lapsiansa, karkoitetaan kodistansa. — Kuitenkaan ei mikään palatsi odota rikasta herraa varmemmin, kuin tuo saaliinhimoisen Orkuksen kaikille määrätty koti. Miksi puuhailet enempää? Samoin aukenee maanpovi köyhälle, kuin kuningastenkin pojille: eikä Orkuksen vartija,[12] rahallakaan lahjottuna, ole tuonut lakaisin kavalaa Prometheusta.[13] Hän pitää kytkössänsä korskean Tantaluksen[14] ja koko Tantaluksen suvun;[15] hän tulee, kutsulla ja kutsumatta, huojentamaan vaivoista väsynyttä köyhää.

19 Laulu.

Bakkhukselle.[1]

Minä olen nähnyt Bakkhuksen[2] opettavan lauluja kaukaisilla kallioilla[3] — uskokaa minua, jälkeläiset! — ja opettelevat Nymfat[4] sekä vuohenjalkaiset Satyrukset[5] kuuntelevin korvin. Evoe![6] Sydämeni sykkyy vereksestä pelosta ja Bakkhuksesta täysinäinen rintani riemuitsee kammokkaasti. Evoe! Säästä, säästä minua, oi Liber,[7] sinä, jota täytyy pelätä painavan thyrsus-sauvasi[8] tähden! Minulla on lupa laulaa yksipäisistä Thyiadeista[9] ja viinin lähteestä sekä maitoa tulvailevista puroista ynnä siitä, miten hunaja heruu ontoista puunrungoista;[10] minulla on lupa laulaa myöskin tuosta onnellisen aviopuolen aina tähtiin asti kohoitetusta kaunistuksesta ja Pentheuksen[11] suuren suurella ryskeellä hävitetystä hovista ynnä thrakialaisen Lykurguksen[12] perikadosta. — Sinä ohjaat jokien juoksut,[13] sinä muukalaisen meren aallot;[14] sinä, juovuspäissäsi, etäisillä vuorenharjanteilla rehellisesti[15] palmikoitset Bistonidein[16] kiharat kyykäärmeen-solmuun.[17] Sinä olet, kun Gigaatien[18] jumalaton joukko syöksyi yli korkeiden kukkulain Isäsi[19] valtakuntaan, jalopeuran kynsin ja kauhistuttavin kidoin[20] törmäissyt takaisin Rhoetuksen,[21] vaikka sinua, jota kyllä kehuttiin taipuvaiseksi tansseihin, pilantekoon ja leikkiin, ei pidetty kyllin sopivana sotatoimiin; mutta kuitenkin olit sinä sama niin hyvin sodan kuin rauhankin kestäessä. Sinua, kultasarvella koristettuna,[22] tähysteli Kerberus,[23] pahaa tekemättä ja hienosti häntäänsä liehuttaen, ja poislähtiessäsi kosketti kolmikielisellä suullansa jalkojasi ja sääriäsi.