20 Laulu.
Cilnius Maecenaalle.[1]
Aivan oudon ja tukevan siiven avulla leijailen minä, kaksimuotoinen runoilija,[2] läpi selkeän ilmakehän; enkä viivy kauemmin maailmassa, vaan, kateutta kopeampana, jätän sen kaupungit. Minä, köyhäin vanhempain jälkeläinen, jota sinä, oi rakas Maecenas, kutsut luoksesi; minä en kuole, eikä minua vangitse stygilainen[3] aalto. Pian, pian karkea nahka liittyy säärieni ympärille ja minä muutun yläpuoleltani[4] valkeaksi linnuksi[5] ja hienot höyhenet kasvavat pitkin sormiani ja hartioitani. Pian käyn minä, sulosti-laulavana lintuna, nopeammin kuin Daedaluksen poika Ikarus,[6] pauhaavan Bosporuksen[7] rannalla, gaetulilaisilla Syrteillä[8] ja hyperborealaisilla[9] kentillä. Minut oppii tuntemaan Kolkhilainen[10] ja Dakialainen,[11] joka salaa pelkonsa Marsin laumain[12] suhteen, ja kaukaiset Gaelonit;[13] minut oppii tuntemaan taitava Iberialainen[14] ja Rhodanuksen[15] ääreinen asukas. Älköön kuuluko kalmanlauluja, älköön noita häpeällisiä murhe- ja valitusvoivotuksia tyhjissä[16] hautijaisissani! Hillitse huutoasi ja jätä joutavat vainajain[17] jumaloitsemiset siksensä!
KOLMAS KIRJA.
1 Laulu.
Ihmisten erilaisista riennoista.[1]
Minä vihaan vihkimätöntä[2] joukkoa ja suljen sen seurastani; vaietkaa hartaasti:[3] minä, Runotarten pappi, laulan tytöille ja pojille[4] lauluja, joita ei koskaan ennen ole kuultu. — Peljättävillä kuninkailla on valta omain alamaistensa[5] suhteen, mutta Jupiterilla[6] taas itse kuningasten, hänellä, joka on kuuluisa Gigaatein[7] kukistamisesta[8] ja joka viittauksellansa[9] mullistaa koko maanpiirin. Sattuu kyllä, että toinen henkilö laajemmalti kuin toinen asettelee istutuksia[10] vakoihinsa; tämä taas suurisukuisempana viranhakijana astuu Marskentälle;[11] toinen[12] kilpailee suuremmassa määrin tavoiltansa ja maineeltansa; toisella taas on lukuisampi joukko turvatteja; mutta samalla lailla Välttämättömyys[13] kuitenkin heittää arpansa niin ylhäisistä kuin alhaisistakin; kaikkein nimeä pudistellaan tuossa avarassa onnenuurnassa. — Sille, jonka jumalattoman päälaen yläpuolella riippuu paljastettu miekka,[14] sille eivät Sicilian ruokalajitkaan[15] voi hankkia hyvää ruoanhalua, sille ei lintujen laulu, eivätkä kitaran säveleet anna entistä unta takaisin. Vieno uni ei halveksi maalaisten mataloja majoja, ei varjoisaa rantaa, eikä länsituulien liehuttamaa Tempeä.[16] Sitä, joka haluaa ainoastaan sitä, mitä tarve vaatii, sitä ei huoleta myrskyävä meri, ei laskevan Arkturuksen[17] eikä nousevan Hoeduksen raivot puuskat; sitä eivät huoleta raesateen raiskaamat viinimäet, eikä tuloa-tuottamaton[18] maatilansa, kun puut syyttävät milloin vesitulvia, milloin ketoja-korventavia tähtiä,[19] milloin ankaria talvia. Kalat tuntevat meren supistuneeksi pohjaan lasketuista kivipadoista:[20] tänne upottaa urakoitsija palvelijoinensa, tänne mannermaahan kyllästynyt tilanomistaja, tavan-takaa kivimöhkäleitä;[21] mutta Timor[22] ja Minat[23] nousevat samaan paikkaan,[24] johon isäntäkin; synkkä Kura[25] ei väisty vaskivaruisestakaan kolmisoudusta ja istuu ratsastajankin selän takana. Mutta joll'ei Frygian marmori,[26] tahi tähtiä kirkkaampi purpuran käytäntö, tahi Falernus-viini, tahi akhaemenilainen[27] kostum-voide[28] huojenna surevaa, niin miksi koettaisin varustaa korkeaa etusaliani[29] kateutta-herättävillä pihtipielillä ja uuteen tapaan? Miksi vaihettaisin Sabinilaislaaksoni huolettavampiin omaisuuksiin?
2 Laulu.
Roman nuorisolle.[1]
Ankarassa sotakurissa karaistu nuorukainen[2] oppikoon tyytyväisesti kestämään kovaa köyhyyttä; vieläpä hätyyttäköön hän, keihäältänsä peljättävänä ratsastajana,[3] noita villejä Parthialaisia[4] sekä viettäköön elämänsä taivasalla ja tukalassa tilassa![5] Kun sotivan itsevaltijaan[6] puoliso ja mieskuntainen[7] tytär näkevät hänet vihollisen muureilta,[8] huahtakoot he: "Voi, voi! Ett'ei tuo sotaan[9] harjaantumaton, kuninkaallinen sulhoni[10] ärsyttäisi tuota koskettaa vaarallista jalopeuraa, jonka raivo verenhimo syöksee keskelle verilöylyjä!" — Suloista ja kunniakasta on kuolla isänmaansa puolesta.[11] Kuolema ahdistaa arkaakin miestä, eikä säästä sotaan tottumattomankaan nuorison polventaipeita, eikä arkaa selkää.[12] Hyve, joka ei tiedä häpeällisestä epäyksestä, loistaa tahraamattomin kunnioin, eikä nosta eikä laske tapparoitansa[13] kansan suosion[14] mielivallan mukaan. Hyve, joka avaa taivaan niille, jotka kuolemattomuutta ansaitsevat,[15] raivaa itsellensä tien pitkin muilta kiellettyä uraakin ja halveksien, pakenevin siivin, jättää halvat kansalaumat sekä kostean maan. — Hartaalla äänettömyydelläkin on varma palkkionsa.[16] Minä kiellän sen, joka on ilmaissut Cereen[17] salaisen palveluksen, olemasta kanssani samojen kattojen suojassa tahi astumasta särkyväiseen alukseen. Usein on tuo polkuna-pidetty[18] Diespiter[19] rankaissut viatontakin viallisen mukana.[20] Harvoin on Kosto, vaikka ontuvin jaloinkin, lakannut ahdistamasta edellänsä-pakenevaa pahantekijää.