Roman kansalle.[1]

Vaikka oletkin itse viaton,[2] täytyy sinun kuitenkin kärsiä esi-isäin[3] rikoksista, oi Romalainen, kunnes jälleen olet laittanut kuntoon jumalain temppelit ja riutuneet rakennukset[4] sekä heidän mustasta savusta[5] likamustuneet kuvansa. Sentähden että olet alamainen jumalille, hallitset sinä; tästä[6] johda jokainen alku, tähän kohdista loppu. — Polkuna-pidetyt jumalat ovat valmistaneet paljon onnettomuutta huolelliselle Hesperialle.[7] Jo kahdesti[8] Monaeses[9] ja Pakoruksen[9] sotajoukko ovat masentaneet meidän pyhittämättömät[10] hyökkäyksemme ja loistavat ilosta, lisättyänsä meidän saaliillamme vähäpätöisiä kaulavitjojansa.[11] Kaupungin, jossa puolueriidat vallitsivat, olivat Dakialaiset[12] ja Aethiopialaiset[13] hävittämäisillänsä; näistä edelliset olivat mahtavat heittokeihäiltänsä, jälkimmäiset peljättävät laivastoltansa. — Rikoksista runsaat aikakaudet ovat ensin tahranneet avioliitot, suku- ja perhekunnat; tästä lähteestä johtaen alkunsa, on turmio virtaillut isänmaata ja kansaa vastaan. Mieskuntainen[14] tyttö iloitsee siitä, että hänelle opetetaan jonialaisia tanssiliikkeitä;[15] vieläpä opetteleikse hän keikailemiskeinojakin,[16] ja aina pienestä lapsesta asti mietiskelee hän riettaita lemmenliittoja. Pian[17] hän miehensä juomingeissa[18] etsiskelee itsellensä nuorempia lemmikkejä; kuitenkaan hän ei valitse vasituisesti ketään, jolle hän äkkiä, tulen sammutettua, lahjoittaisi luvattomia huvituksia; vaan käskettäessä, kaikkein nähden ja miehensä tieten, hän kavahtaa seisoallensa,[19] joko häntä sitten kutsuu luoksensa kaupustelija tahi hispanialaisen laivan kapteini, joka irstaisista nautinnoista on valmis kalliistikin maksamaan. — Sellaisista vanhemmista ei ole syntynyt se nuoriso, joka on punannut meren punilaisella verellä,[20] joka on kukistanut Pyrrhuksen[21] ja voimakkaan Antilokhuksen[22] ja julman Hannibalin;[23] vaan se on maalaissotilasten jälkeisöä, sellaista, joka on oppinut kääntämään turpeita sabellilaisilla[24] lapioilla sekä ankaran äidin käskyn mukaan kotiin tuomaan katkottuja karankoja, kun aurinko muutti vuorten varjot[25] ja riisti ikeet väsyneiltä häriltä, tuoden virvoittavaa lepoa kiitävillä vaunuillansa. — Mitä tuhoisa aika on ollut turmelematta? Isäimme aikakausi, joka oli katalampi kuin heidän isäinsä,[26] on synnyttänyt meidät vielä kehnoimmiksi, meidät, jotka taas pian synnytämme vieläkin virheellisemmän jälkeisön.

7 Laulu.

Asterielle.[1]

Miksi itket, oi Asterie, tuota erittäin luotettavaa nuorukaista, Gygesta,[2] jonka poutaiset Favoniukset[3] ovat kevään alussa asettavat sinulle jälleen, Thynian[4] saaliilla sälytettynä? Hän, Notuksien[5] ahdistamana Orikukseen[6] päin, kun Kapran[7] myrskyä-ennustavat tähdet ovat nousseet taivaalle, viettää unettomana kylmät yönsä, runsaasti[8] kyyneliä vuodattaen. Ja kuitenkin hänen levottoman[9] ystävättärensä[10] lähettiläs kertoo hänelle, että Khloë huokailee ja surkuteltavasti hehkuu rakkaudesta,[11] sekä viekkaasti koettelee häntä tuhannellakin tavalla. Hän kertoo, miten valapatto vaimo väärillä syytöksillä yllytti herkkäuskoisen Proetuksen kiiruhtamaan kuolemaa liian puhtaalle Bellerofonille.[12] Hän kertoo Peleuksen[13] olleen joutumaisillansa Tartarukseen,[14] kun hän, puoltansa pitämättä, pakeni magnesialaista[15] Hippolytea, ja koskettelee petollisesti sellaisiakin kertomuksia, jotka saattavat hänet hairahtumaan. Turhaan! sillä Ikaruksen kallioita[16] kuurommin kuuntelee hän tällaista puhetta, ollen vielä viaton. — Mutta varo, ett'ei naapurisi Enipeus olisi sinulle kohtuutta enemmän mieleen, vaikka ei kukaan muu näytäkään yhtä taitavalta ohjaamaan hevostansa Marskentällä, eikä kukaan yhtä nopeasti ui pitkin Tuskus-joen[17] väylää. Sulje huoneesi heti yön alussa, äläkä katsahda kadulle hänen[18] vaikeroivan huilunsa soidessa ja ole hänelle tyly, jos hän usein sinua tylyksi kutsuukin.

8 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Mitä minä, vanhapoika,[2] teen Maaliskuun ensimmäisenä päivänä,[3] mitä tarkoittavat kukat, ja suitsutusaineesta täysinäinen astia ynnä nuot viheriälle turpeelle[4] hohutetut[5] hiilet, ihmettelet kuin sinä, joka olet perehtynyt kumpaankin kieleen.[6] Minä olin luvannut herkku-atriat ja valkean[7] pukin Liberille,[8] kun puuniskusta olin kuolemaisillani. Tämä päivä, jonka joka vuosi[9] tahdon juhlallisesti viettää, on poistava silatun tulpan[10] viini-astiasta, joka Tulluksen konsulina ollessa[11] on varustettu särpimään savua[12] — Tyhjennä, oi Maecenas, sata maljaa suositun ystäväsi menestykseksi ja anna yölamppujen palaa aina päivään asti! Loitolla olkoon kaikki huuto ja kiukku![13] Heitä nuo valtio-huolesi,[14] jotka sinulla ovat kaupunkimme suhteen! Dakialaisen Kotison[15] joukko on kaatunut; vihamieliset[16] Medialaiset[17] ovat keskenänsä riidoin noiden kurjain sotain tähden; Hispanian rannalla asuvat vanhat vihollisemme, Kantabrialaiset,[18] jotka myöhään ovat masennetut kahleilla,[19] ovat meidän alamaisiamme; jopa Skythalaisetkin,[20] jännittämättömin joutsin, aikovat väistyä kentiltänsä. Huolimatta siitä,[21] että kansa jossakin kohdin voi olla pulassa, älä[22] yksityismiehenä huolehdi liiaksi, vaan ota iloisesti vastaan nyky-ajan lahjat ja luovu yksitotisista tuumistasi.

9 Laulu.

Lydialle.[1]