Oi sinä, hyväin jumalain jälkeläinen, Roman[2] kansan suurin suojelija! Liian kauan[3] olet jo poissa keskuudestamme; palaa heti, koska olet Isäin pyhälle neuvostolle[4] luvannut pikaiseen palata! Tuo, oi jalo johtaja, ilo[5] isänmaallesi jälleen; sillä kun kasvosi, kevään lailla,[6] loistavat kansalle, kuluu päivä hupaisemmin ja aurinko paistaa kirkkaammin. Kuten äiti, kääntämättä kasvojansa mutkikkaalta rannalta, lupauksin ja aavistuksin sekä rukouksin kutsuu kotiin poikaansa, jota Notus[7] vastaisella[8] puuskallansa viivyttelee Karpathus-meren[9] toisella puolella ja enemmän kuin vuoden aikaa pidättää rakkaasta kodistansa; siten isänmaakin, uskollisten kaipauksen tunteiden valtaamana, kaipaa Caesariansa. — Sillä härkä käyskentelee pelotta laitumella, Ceres[10] ja armas Faustitas[11] höystyttävät vainioita, merimiehet purjehtivat rauhassa[12] pitkin mertä, Fides[13] pelkää moittimista, mikään häpeä[14] ei tahraa puhdasta perhe-elämää, tapa ja laki ovat peräti poistaneet kauheat rikokset, synnyttäjättäriä kiitetään samanmuotoisista[15] sikiöistä ja rankaistus seuraa heti rikoksen kiintereillä.[16] — Kukapa pelkäisi Parthialaista,[17] kuka kylmäkiskoista Skythalaista,[18] kuka niitä sikiöitä, joita villi Germania[19] synnyttää, niin kauan kun Caesar on asiain etunenässä? Kukapa välittäisi villin Iberian[20] sodasta? — Jokainen päättää[21] päivänsä omilla kummuillansa[22] ja johtelee viiniköynnöksiänsä yksinäisiin[23] puihin; sitten palaa[24] hän iloisena maljansa ääreen ja kunnioittaa päättäjäisissä[25] sinua jumalanansa. Sinua kunnioittaa hän hartaalla rukouksella, sinua maljoista[26] vuodatetulla viinillä ja hämmentää sinun jumaluutesi Lareihinsa,[27] kuten Kreikka,[28] muistellen Kastoria[29] ja suurta Herkulesta.[30] "Oi jalo johtaja, jospa soisit pitkällistä rauhaa[31] Hesperialle![32]" sitä me rukoilemme kuivin suin aamulla päivän koittaessa,[33] sitä päihtyneinä, kun aurinko laskee Okeanukseen.

6 Laulu.

Apollolle.[1]

Oi Jumala! Sinä, jonka ovat tulleet tuntemaan kerskailevan kielen kostajaksi sekä Nioben[2] suku että rosvo Tityos[3] ynnä tuo fthialainen[4] Akhilles, joka oli kukistamaisillansa[5] kopean Trojan; hän, joka oli kaikkia muita etevämpi soturi, mutta kehnompi kuin sinä, vaikka hän, ollen merenjumalatar Thetiksen poika, taistelun halusta täristeli peljättävällä keihäällänsä Dardanuksen[6] torneja. Kuten terävällä kirveellä kaadettu petäjä tahi itätuulen rouhima kypressi, siten hänkin[7] kaatua romahti[8] ja mökkäsi päänsä teukrialaiseen[9] hiekkaan. Hän ei olisi sulkeutunut Minervan hevoseen,[10] joka valheellisesti kuvaili hänelle pyhitettyä uhria, eikä pettänyt[11] ajattomalla ajalla[12] juhlailevia Trojalaisia, eikä Priamuksen tansseista iloitsevaa hovia;[13] vaan — voi, voi kauheata! — hän olisi ollut säälimätön kaikkia julkisessa taistelussa[14] voitettuja kohtaan ja polttanut akhajalaisissa[15] liekeissä pienet puhumattomat lapset, vieläpä äitinsä kohdussa piilevätkin, joll'ei jumalain isä, sinun[16] ja sulon Venuksen[17] rukouksista heltyneenä, olisi sallinut Aeneaalle[18] muureja, jotka rakennettiin onnellisemmalla enteellä. — Oi Foebus, sinä heleä-äänisen[19] Thalian[20] runollinen[21] opettaja, sinä, joka kostutat kiharasi Xanthus-virrassa,[22] sinä sulo Agyieus,[23] suojele Daunian Kamenan[24] kunniaa! Foebus on antanut minulle runo-innon ja runolahjan sekä runoilijan nimen. Oi te, ensimmäiset[25] tyttöjen joukossa, ja te pojat, jalojen vanhempain jälkeläiset, te Deloksen jumalattaren[26] turvatit, hänen, joka joutsellansa kaataa[27] vauhkoja ilveksiä ja hirviä, noudattakaa lesbolaista runomittaa[28] ja peukaloni näppäystä[29] ylistäkää totutulla tavalla Latonan poikaa,[30] samoin tuota valoltansa vaurastuvaa Noktilukaa,[31] joka edistää hedelmällisyyttä[32] ja on vireä vierimään nopeasti-kuluvat kuukaudet päästä päähän. Tuota pikaa olet naituna sanova: "Minäkin, joka olen sievä oppimaan runoilija Horatiuksen säveliä, minäkin lauloin jumalille[33] otollisen laulun, kun vuosisata jälleen toi meille juhlalliset päivät.[34]"

7 Laulu.

Torkvatukselle.[1]

Lumikinokset[2] ovat rauenneet,[3] ruoho virkistyy jälleen kedoilla ja lehdet[4] puhkeavat puihin; maa muuttaa muotonsa[5] ja vähenevät[6] virrat juoksevat parrastensa sivuitse;[7] jopa Gratiakin[8] Nymfien[9] ja molempain sisartensa seurassa alastonna rohkenee johtaa piirihyppyjä. Mutta ett'et toivoisi kuolemattomuutta, siitä muistuttaa sinua vuodenkulu ja Aika,[10] joka riistää sinulta tuon herttaisen päivän. Pakkaset lauhtuvat länsituulien henkäyksistä, kevään karkoittaa kesä, joka itsekin vuorostansa väistyy, kun vaan hedelmiä-tuottava syksy on jaellut antimiansa, ja kohta tulee kolkko talvi jälleen. Kuitenkin tasoittavat nopeat kuunvaiheet aikain kulun;[11] me taas, kun olemme tulleet sinne, mihin isä Aeneas, mihin rikas Tullus[12] ja Ankus, olemme tomu[13] ja varjo.[14] — Kukapa tietää, tokko taivaan jumalat lisäävät huomispäivän hetket tämän päivän lukuun? Mutta kaikki, mitä nyt omaksi huviksesi[15] olet puuhaillut, kaikki on väistyvä perillisten ahnaista käsistä. Kun elämäsi lanka on kerran katkennut ja Minos[16] on sinusta julistanut juhlallisen tuomionsa; sitten, oi Torkvatus, ei enää sukusi,[17] ei kaunopuheliaisuutesi,[18] eikä hurskautesi voi asettaa sinua entiseen asemaasi. Sillä eipä Dianakaan[19] voi pelastaa siveellistä Hippolytusta[20] Manalan pimeydestä, eikä Theseus[21] kykene palauttamaan rakasta Pirithoustansa[22] Tuonelasta elämään.[23]

8 Laulu.

K. Marcius Censorinukselle.[1]

Minä tahtoisin mielelläni, oi Censorinus, lahjoittaa tovereilleni Maljoja[2] ja komeita vaski-astioita;[3] minä tahtoisin lahjoittaa kolmijalkoja, noita urhollisten Kreikkalaisten kunniapalkintoja; etkä sinäkään saisi[4] kaikkein kehnompia lahjoja, jos vaan olisin rikas sellaisista taideteoksista,[5] joita joko Parrhasius[6] tahi Skopas[7] ovat luoneet; näistä jälkimmäinen on taitava veistämään kivestä, edellinen taas juoksevin värin kuvailemaan milloin ihmistä, milloin jumalaa. Mutta tätä varaa minulla ei ole, eivätkä sinunkaan asemasi tahi yksilösi sellaisten kalleuksien[8] tarpeessa. Sinua huvittaa laulu: minä voin lahjoittaa lauluja ja määrätä antimeni arvon. Nuot julkisilla piirroksilla kaiverretut marmoripatsaat,[9] joiden kautta henki ja elämä palaavat urhollisiin päällikköihin jälleen vielä kuolemankin jälkeen, nuot Hannibalin ripeät pakoilemiset[10] ja perin masennetut uhkaukset[11] — sekä jumalattoman Karthagon palo[12] — ne eivät kalabrialaisia Pieriä[13] loistavammin ikuisuuta sen sankarin[14] mainetta, joka palasi kotiin, perittyänsä nimen Afrikan valloittamisesta. Etkä sinäkään, jos vaan aikakirjat[15] ovat vaiti, nauti mitään palkintoa siitä, mitä jalomielisesti ole toiminut. Mitä olisi Ilian ja Marsin poika,[16] jos kateellinen hiljaisuus[17] hämmentäisi Romuluksen ansioita? Eteväin runoilijain taito, suosio ja kieli ovat pelastaneet Aeakuksen[18] stygiläisistä[19] aalloista ja vihkivät hänet autuasten saarten[20] omaksi. Musa[21] ei salli mainehikkaan miehen kuolla; Musa koroittaa hänet taivaasen. Näin reipas Herkules[22] ottaa osaa Jupiterin[23] suotuisiin[24] atrioihin; näin kuulu Tyndarideen tähtiryhmä[25] pelastaa vuotavat laivat meren pohjasta; näin tuo ohimoiltansa vihreällä viiniköynnöksellä seppelöitty Liber[26] saattaa toivomukset hyvään päätökseen.