Julus Antoniukselle.[1]

Kukapa vaan yrittää kilpailemaan Pindaruksen[2] rinnalla, hän, oi Julus, luottaa Daedaluksen[3] tavoin vahattuihin siipiin, antaaksensa nimen kimaltelevalle[4] merelle. Kuten tuo vuorelta vyöryvä virta, jonka rankkasateet ovat paisuttaneet yli tavallisten[5] törmiensä, siten kuohuu ja tulvailee Pindaruskin äärettömästi puuttumattomin lauserunsauksin;[6] hän, joka palkinnoksensa ansaitsee Apollon laakerin,[7] joko hän vierittelee uusia[8] sanoja rohkeissa dithyrambeissa[9] ja liikkuu säännöttömin[10] runomitoin tahi laulaa jumalista tahi kuninkaista,[11] jumalain jälkeläisistä, joiden käsiin Kentaurit[12] ansaitulla kuolemalla sortuivat ja kauhean Khimaeran[13] liekki tukehtui; tahi hän ylistää niitä, jotka Eliksen palmuseppele[14] saattaa jumaloittuina kotiinsa takaisin, tahi nyrkkitaistelijaa tahi kilpahevosta, ja lahjoittaa heille kilpapalkinnon, joka on kalliimpi, kuin sata muistopatsasta;[15] tahi hän voivottelee nuorukaista,[16] joka riistettiin itkevältä immeltänsä, ja ylistelee aina tähtiin asti sekä miehuutta että urhollisuutta ynnä kultaisia tapoja, eikä salli niiden haihtuvan mustaan Manalaan.[17] Oi Antonius! Tarmokas tuulenhengähdys kohoittaa keveästi Dirken joutsenen,[18] niin usein kun se pyrkii pilvien ylhäisiin piireihin; minä taas, Matinuksen[19] mehiläisen tavoin ja keinoin, joka ahkeraan imeskelee suosimaansa ajuruohoa, minä mitätön taas sepittelen runoni suurella vaivalla tuon vesirikkaan Tiburin metsän ja rantain[20] tienoilla. — Koska olet lahjakkaampi[21] runoilija, niin laulappa Caesarista, kun hän, seppelöittynä ansaitsemallansa laakerilla, juhlasaatossa kuljettaa noita sotaisia Sygambrilaisia[22] pyhälle vuorelle;[23] sillä Kohtalo ja hyvät jumalat eivät ole lahjoittaneet maanpiirille mitään tätä[24] suurempaa tahi jalompaa, eivätkä lahjoitakaan,[25] vaikka ajat palaisivat entiseen kultaiseen aikakauteensa jälleen. Laula sekä kaupungin[26] juhlapäivistä että julkisista leikeistä, joita vietämme jalon Augustuksen sallitun[27] paluumatkan johdosta, sekä torista, joka on tyhjänä riita-asiain käytännöstä.[28] Silloinpa on hyvä osa äänestäni,[29] jos nimittäin kykenen laulamaan jotakin sellaista, joka ansaitsee kuulemista, yhtyvä siihen ja, iloissani Caesarin paluumatkasta, olen huudahtava: "Oi armas päivä, oi ylistettävä!" Ja kun sinä saatossasi[30] kuljet, me, koko kaupunki, huudamme tuon-tuostakin: "Io triumfe, io triumfe![31]" ja toimitamme suitsutusuhreja hyvänsuoville jumalille. — Kymmenen härkää ja yhtämonta lehmää vapauttaa sinut,[32] minut taas nuori vasikka, joka, vieroitettuna emästänsä, varttuu rehevillä ruohikoilla[33] lupaukseni täyttämistä varten, mukaillen otsallansa noita kaarimaisia tulia kuussa, joka tekee kolmatta nousuansa,[34] lumivalkea katsoa[35] siitä kohden, missä[36] se kantaa[37] pilkkua, mutta muuten[38] punakellertävä.

3 Laulu.

Melpomenelle.[1]

Ketä sinä, oi Melpomene, olet kerran silmäillyt ystävällisellä katseellasi, hänen syntymähetkellänsä, häntä ei Isthmuksen puuha[2] ole tekevä kuuluisaksi nyrkkitaistelijaksi, eikä uljas hevonen kuljettava voittajana Akhajan[3] vaunuissa, eikä sotakunto osoittava delolaisilla lehdillä[4] seppelöittynä päällikkönä Kapitoliumissa, syystä, että hän on masentanut kuningasten ylpeät uhkaukset; vaan ne vedet, jotka juoksevat viljavan Tiburin[5] sivuitse, ja tiiheät vehmasten suojat ovat tekevät hänen kuuluisaksi aeolialaisen laulun[6] kautta. — Roman, kaupunkien kaupungin, jälkisuku on velvollinen lukemaan minut runoilijain rakastettuun joukkoon, ja väleen vioittaa minua jotenkin vähän[7] tuo pahansuovan hammas. Oi Pierialainen![8] Sinä, joka kultalyyrystäsi virittelet[9] sulosäveliä; sinä, joka mykille kaloillekin voit lahjoittaa[10] joutsenen äänen, jos niin tahdot: tämä on kokonaan sinun lahjaasi, että minua ohitsemeneväin sormilla osoitellaan romalaisen lyyryn isäksi; tämä on kokonaan sinun vaikutustasi, että minä elän ja olen mieleen, jos nimittäin olen.

4 Laulu

Klaudius Drusus Nerolle.[1]

Millaisena salaman siivekkään palvelijan,[2] jolle jumalain kuningas, Jupiter, huomattuansa hänet uskolliseksi keltakiharaisen Ganymedeen ryöstämisessä,[3] uskoi vallan lenteleväin lintujen suhteen, milloin[4] nuoruuden innostus ja syntyperäinen tarmo, vaivoista[5] tietämättä, pakoittavat pesästänsä, milloin taas kevätuulet, usvan haihduttua, opettavat arastelevalle[6] äkkinäisiä lento-yrityksiä, milloin vilkas taipumuksensa vihollisena syöksee lammaslaumoihin, milloin ruoan- ja taistelunhalu yllyttää taistelevain lohikäärmetten[7] kimppuun; tahi millaisena tuo kellertävän emänsä utareista reheviin ruokamaihin mielistynyt metsäkauris[8] keksii äskettäin emänsä maidosta vieroitetun jalopeuran, jonka nuoresta hampaasta se pelkää surman saavansa; sellaisena Vindelikialaiset[9] ovat nähneet Drusuksen,[10] kun hän kävi sotaa Raetialais-Alppien[11] juurella — mistä näille[12] tuo ammoisista ajoista totuttu tapa, joka asestaa heidän oikean kätensä Amazonien[13] tapparalla, sen olen jättänyt tutkiskelematta, eikä ole mahdollistakaan tietää kaikkia — mutta heidän aikaa ja laajalti voittoisat laumansa,[14] lannistettuina vuorostansa[15] nuorukaisen neuvokkaisuudella, ovat saaneet kokea, mitä mieli, mitä oikealla tavalla ja onnellisen perheen[16] keskuudessa kasvatettu luonne ja mitä Augustuksen isällinen sydän nuoria[17] Neroja kohtaan ovat mahtaneet. Sankarit polveutuvat sankareista[18] ja kunnon miehistä. Mulleissa ja varsoissakin ilmaantuu siittäjäinsä kyky; villit kotkat eivät synnytä vauhkoja kyyhkysiä. Mutta opetus kehittää syntyperäistä kykyä, ja kelvollinen kasvatus karkaisee sydämen. Milloin tahansa tavat ovat rappioilla, pahuus turmelee[19] hyvätkin luonnonlahjat. — Oi Roma! Mitä olet velkaa Neroille, siitä todistavat Metaurus-joki[20] ja Hastrubalin löylytys sekä tuo Latiumille herttainen päivä, joka hälvensi kaiken synkkyyden ja jona ensiksi sulo voitonkunnia hymyili meille,[21] aina niistä ajoin, kun julma Afrikalainen[22] riehui pitkin Italian kaupunkeja, kuten tuli pihkapetäjissä tahi Eurus[23] Sicilian aalloilla. Tästä alkain on Roman nuoriso yhä kasvanut[24] onnellisissa yrityksissänsä ja nuot Punilaisten[25] jumalattomassa[26] sotamelskeessä hävitetyt temppelit ovat saaneet jumalainsa kuvat uudellensa pystytetyiksi sekä vihdoin[27] täytyi tuon uskottoman Hannibalin lausua: "Kuten hirvet, syöläisten susien saalis, me ahdistelemme ehdoin-tahdoin niitä, joista pettämällä ja pakenemalla saisimme loistavamman voiton. Tämä kansa, joka, urhistuneena Trojan hävityksestä, on tuonut Ausonian[28] kaupunkeihin Tuscian[29] merellä ajelehtineet pyhät esineensä[30] ja lapsensa sekä iäkkäät isänsä,[31] tämä kansa saa, kuten kaksiterätapparoilla karsittu rautatammi tuolla tummista lehdistä[32] rikkaalla Algiduksella,[33] tappioiden ja verilöylyjen keskelläkin voimaa ja urhollisuutta itse miekaltakin. Eipä tullut vesikäärmekään,[34] sen ruumista katkomalla, väkevämmäksi Herkulesta vastaan, jonka sydäntä kirvelteli joutua tappiolle; eivätkä Kolkhilaiset,[35] eikä Ekhionin[36] Theba ole synnyttäneet suurempaa hirviötä.[37] Syökse se meren syvyyteen, niin yhä upeampana sukeltaa se sieltä; käyppä sen kimppuun, niin suurella kunnialla paiskaa se maahan voimakkaankin vastustajansa ja harjoittaa taisteluja, joista puolisotkin[38] pakisevat. Minä en lähetä enää Karthagoon kopeita sanansaattajia;[39] haihtunut on koko toivomme,[40] haihtunut tuo nimeemme kiintynyt onni, Hastrubalin kuoltua. Klaudiusten kädet ovat kaikkea[41] toimittavat: näitä Jupiter suojelee armollisella jumaluusvoimallansa, ja tarkka varovaisuus pelastaa heidät sodan vaaroista."

5 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]