K. Cilnius Maecenaalle.[1]
oi Maecenas, sinä Tyrrhenian[2] kuningasten jälkeläinen! Jo kauan aikaa on minulla ollut sinun varaksesi mietoa[3] viiniä ennen-alkamattomassa ruusun kukilla[4] kaunistetussa astiassa sekä puserrettua terhovoidetta[5] kiharoitasi varten. Irtau kaikista esteistä; älä alituisesti tähystele vesirikasta Tiburia,[6] älä Aesulan[7] viertäviä vainioita, äläkä isänmurhaaja Telegonuksen[8] harjanteita! Jätä tuo inhoittava ylellisyys sekä tuo korkealla-olevia pilviä tavoitteleva palatsisi;[9] herkeä ihailemasta äveriään Roman savupylväitä, sen loistoa ja melskettä! Tavallisesti ovat vaihtelevaisuudet rikasten mieleen; köyhäin siistit atriat taas, vaikka katalan katon suojassa sekä katteitta ja purpurapeitteittä, ovat silittäneet[10] heidän huolien rypistämän otsansa. — Jo Andromedan[11] loistava isä on ilmaissut salatun valonsa; jo Prokyon[12] ja raivon Jalopeurantähti[13] riehuvat, kun aurinko palauttaa jälleen poutaiset päivänsä. Jo uupunut paimen lanttuneine laumoinensa etsii siimeksiä ja puroja sekä tuon pörröisen Silvanuksen[14] tappuristoja, ja hiljainen ranta[15] kaipaa häilyviä tuulia. — Mutta sinä pidät huolta siitä, mikä kanta paraiten sopii valtiolle ja, valvoen kaupunkisi etuja, hätäilet siitä, mitä Seriläiset[16] ja Kyruksen hallitsema Baktra[17] sekä Tanais-joen[18] eripuraiset rantalaiset[19] puuhailevat.[20] — Mutta jumala on viisaasti verhonnut synkkään yöhön koko tulevan ajan kohtalon; hän myös hymyilee, jos kuolevainen ylinmäärin häliköitsee.[21] Muistappa tyynesti järjestellä käsillä-olevat seikat;[22] kaikki muu menee menoansa, niinkuin tuo virta,[23] joka milloin pitkin keskiväyläänsä hiljaisesti[24] laskee Etrurian mereen,[25] milloin taas vierittelee mukanansa[26] noita liikkeesen-hivuttamiansa[27] kivimöhkäleitä ja irralle-nihuttamiansa karankoja[28] sekä karjaa ja kartanoitakin, vuorten ja läheisen metsän kaikuessa rymäkästä ryskeestä,[29] kun hirveä tulva paisuttaa hiljaiset virrat. — Se on oma herransa ja viettää aikansa iloisesti, joka kunkin päivän lopulla[30] voi sanoa: "Minä olen elänyt.[31]" Huomenna Yli-isä[32] täyttäköön taivaslaen joko synkillä pilvillä tahi kirkkaalla päivänpaisteella; hän[33] ei kuitenkaan voi kumota[34] sitä, mitä kerran on tapahtunut,[35] eikä muuttaa tahi peruuttaa[36] sitä, mitä haihtuva hetki kerran on mukanansa vienyt. — Onnetar, joka iloitsee julmista teoistansa ja itsepäisesti lyö liiallista leikkiä, muuttelee epävakaisesti[37] kunnianosoituksia, suosien milloin minua, milloin jotakin toista. Jos hän[38] viipyy luonani, kiitän häntä; jos hän räpyttää siipiänsä,[39] annan takaisin sen, mitä hän on antanut, ja verhoun omaan hyveeseni[40] sekä etsin itselleni kunniallista köyhyyttä ilman hänen lahjojansa.[41] Jos purjepuu ruskaa lounaistuulten käsissä, ei suinkaan ole minun luonteeni mukaista[42] turvautua akkamaisiin rukouksiin ja lupauksilla tinkiä, ett'eivät Kypruksesta[43] ja Tyruksesta[44] tulevat tavarani enentäisi ahnaan meren rikkautta. Silloin myötätuuli ja Pollux[45] kaksoisveljinensä ovat kuljettavat minun, turvallisena kaksisoutuni suojassa, halki Aegaean meren mylläkkäin.
30 Laulu.
Melpomenelle.[1]
Minä olen pystyttänyt[2] vaskea vahvemman ja kuninkaallista pyramiidirakennusta[3] korkeamman muistopatsaan, jota ei ruhjova rankkasade, eikä riehuva[4] pohjatuuli voi hävittää, ei myöskään ääretön vuosijono, eikä aikain vaihe. Minä en kuole kokonani, vaan suuri osa "minua"[5] on välttävä Libitinaa.[6] Yhä olen minä kasvava jälkimaailman maineessa, iäti nuorena, niin kauan kun[7] ylipappi hiljaisen Virgon[8] seurassa nousee Kapitoliumiin.[9] Minun, alhaisen suvun mahtavan jälkeläisen, kerrotaan siellä, missä raivokas Aufidus[10] kohisee ja missä vähävesinen Daunus[11] on hallinnut maalaiskansoja, ensiksi saattaneen aeolialaisen laulun[12] italialaisiin runomittoihin. Omista, oi Melpomene, tuo omanarvosi tunto, jonka ansiosi ovat sinulle hankkineet, ja sido leppeästi kiharani delfiläisellä[13] laakerilla!
NELJÄS KIRJA.
1 Laulu.
Venukselle.[1]
Oi Venus! Herätätkö noita kauan sitten keskeytyneitä sotia vireillensä jälleen?[2] Säästä[3] minua, sitä rukoilen, sitä rukoilen! Minä en enää ole sellainen,[4] jommoinen olin hyvän Cinaran[5] hallitessa. Herkeä, oi herttaisten Kupidoin[6] julma äiti,[7] taivuttamasta enää sitä, joka on noin kymmenen lustrumia[8] vanha sekä jo kovettunut[9] liian hellään hallitukseesi.[10] Mene sinne, mihin nuorukaisten mairittelevat rukoukset sinua kutsuvat! Ajanmukaisemminpa[11] saavut, loistavain joutsentesi lennättämänä,[12] vieraspitoihin Paullus Maximuksen[13] taloon, jos etsit hehuttaaksesi maksaa, joka on siihen sopiva.[14] Sillä hän, joka on sekä suurisukuinen että kaunis, eikä jää mykäksi[15] kovanonnen kohtauksissakaan, vaan on jos sadankin keinon keksivä[16] nuorukainen, hän on kuljettava sotalippusi[17] laajalle; ja kun hän tehokkaammin, kuin runsasantoisen[18] kilpakosijan lahjat, kerran on voittanut[19] hänet,[20] on hän pystyttävä marmorisen kuvasi[21] Albanus-järven[22] läheisyyteen Kypruksen[23] puusta tehdyn katon[24] suojaan. Siellä olet runsaammin vetävä sieramiisi suitsutussavua ja iloitseva lyyryllä ja berekyntiläisellä[25] huilulla ynnä paimenpillillä[26] säestetyistä sävelistä; siellä ovat kahdesti päivässä[27] pojat hentojen tyttöjen seurassa, ylistäen jumaluusvoimaasi, vahanvalkealla jalallansa, Salilaisten[28] tapaan, kolmesti polkevat maata. — Minua ei enää ilahuta tyttö, eikä poika, eikä tuo keskinäistä rakkautta uskomaan hetas toivo; minua ei ilahuta kilpailla viininjuonnissa, eikä seppelöitä ohimojani tuoreilla[29] kukilla. Mutta miksi — voi! — oi Ligurinus,[30] miksi valuu kyynel silloin-tällöin pitkin poskiani? Miksi kaunopuheinen[31] kieleni, keskellä puhettani, tyrmehtyy yksitoikkoiseen hiljaisuuteen? — Öisin unissani pitelen sinua,[32] oi armoton, milloin syliini suljettuna, milloin taas seuraan sinua, kiitäessäsi pitkin Mars-kentän ruohistoa, pitkin läikkyviä laineita.[33]
2 Laulu.