Vergiliukselle.[1]
Pian kevään seuralaiset, nuo Thrakiasta puhaltavat tuulet,[2] jotka asettavat meren, pullistavat purjeet; niityt eivät enää ole kankeina kylmästä; joet eivät kohise, talven lumesta paisuneina. Surkeasti vaikeroiten Itystänsä,[3] tekee pesäänsä tuo onneton lintu,[4] kekropialaisen talon[5] ikuinen häpeä, koska hän[6] on kehnosti kostanut kuninkaan[7] raa'at himot. Istuen[8] nuorella ruohikolla, laulelevat lihavain lammasten paimenet laulujansa, paimenpillillä säestäen, ja ilahuttavat sitä jumalaa,[9] jota karjalauma ja Arkadian[10] varjoisat kummut viehättävät. — Vuodenaika on tehnyt janon, oi Vergilius; mutta jos sinua, oi jalosukuisten nuorukaisten[11] turvatti, haluttaa juoda Kaleessa[12] puserrettua viiniä, pitää sinun ostaa sitä nardus-öljyllä. Pieni pullo nardus-öljyä voi houkutella esille astian, joka nykyään on Sulpiciuksen[13] varastohuoneessa,[14] astian, joka on aulis lahjoittamaan uusia toiveita ja tehokas poistamaan katkeria huolia.[15] Jos kiiruhdat näihin huvituksiin, niin tule pian tavaroinesi! Minä en aijo juottaa sinua maksutta omista pokaaleistani, kuten rikas varakkaassa talossansa. — Mutta herkeä todellakin hidastelemasta ja voitonhimosta! Ajattele mustaa tulta[16] ja sekoita, koska se sinulle on vielä luvallista,[17] tuo lyhytaikainen tyhmyys viisaudellasi:[18] suloista on kohdallansa[19] tyhmystelläkin.
13 Laulu.
Lycelle.[1]
Oi Lyce! Jumalat ovat kuulleet rukoukseni; jumalat ovat kuulleet ne, oi Lyce: sinä tulet akaksi, mutta kuitenkin tahdot näyttää kauniilta, sinä riehut ja juot ujostelematta sekä tahdot vapisevalla laulullasi humalapäissäsi ärsytellä hidasta[2] Kupidoa.[3] Hän[4] väijyilee kukoistavan ja kitaraa-taitavan Khian[5] kauniilla poskilla. Sillä vastenmielisesti lentää hän kuivettuneiden tammien ylitse ja siten pakenee sinua, koska kellertävät hampaasi, koska kurtut kasvoillasi ja lumi päälaellasi[6] rumentavat sinut. Ko'oksen[7] purpura ja loistavat jalokivet eivät enää tuo takaisin niitä aikoja, jotka katoava päivä kerran on kirjoittanut noihin tunnettuihin aika-kirjoihin säilytettäviksi.[8] — Voi! Mihin Venus[9] on paennut, mihin värisi, mihin sievä liikkeesi? Mitä sinulla on enää tuosta, tuosta,[10] joka uhkui rakkaudesta, joka minutkin valtasi omalta itseltäni, oi sinä Cinaran jälkeen[11] onnellinen, kaunis ja lemmenseikoista viehättävä olento? Mutta Cinaralle Onnetar[12] on suonut lyhyen elinajan, säilyttääksensä kauan Lyceä, jotta tämä tulisi iässä vanhan variksen vertaiseksi,[13] niin että tuliset nuorukaiset hymyillen voisivat silmäillä tuota tuhaksi rauennutta tulisoittoa.
14 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]
Mikä senaatin tahi mikä kansan toimi[2] voisi täydellisillä kunnianosoituksilla, kirjoituksien[3] ja muistoja-säilyttävien aikakirjain avulla, ikuisuuttaa iäksi päiviksi ansioitasi, oi Augustus, sinä ruhtinasten ruhtinas, niin laajalti kuin aurinko valaisee asuttavia[4] seutuja;[5] sinä, jonka Latinalais-la'ista[6] riippumattomat Vindelikialaiset[7] nykyään ovat tulleet tuntemaan, mitä mahdat sodassa?[8] Sillä sinun sotilastesi[9] avulla on Drusus useammin kuin yhden erän urhollisesti kukistanut Genaunit,[10] tuon rauhattoman kansakunnan, ja reippaat Breunit[11] sekä heidän noille kauhistuttaville Alppituntureille rakentamansa linnoitukset; heti sen jälkeen vanhempi Neroista[12] ryhtyi tuliseen taisteluun ja voitti onnellisesti[13] villit Raetialaiset;[14] hän, jota olisi pitänyt nähdä tuossa tuimassa tappelussa, kummoisellako miestapolla hän uuvutti heidän vapaehtoisesti kuolemaan vihityt rintansa;[15] melkein niinkuin Auster[16] mylleröi masentamattomia aaltoja, kun Plejadein[17] joukko halkoo pilviä, niin hänkin oli innokas ahdistelemaan vihollisten laumoja ja kannustelemaan korskuvaa hevostansa tulien keskitse. Siten vyöryy sonninmuotoinen Aufidus,[18] joka juoksee apulialaisen Daunuksen[19] valtakunnan sivuitse, kun se kuohuen valmistaa hirveää tulvaa viljelysvainioille, kuten Klaudius hirveän suurella hyökkäyksellä syöksi hajalle muukalaisten rautavaruiset laumat, sekä, tuhoamalla ensimmäiset ja viimeiset, peitti kentän kaatuneilla, voittaen saamatta mieshukkaa, kun sinä annoit hänelle sotaväkeäsi, neuvoasi ja jumalasi.[20] Sillä samana päivänä, jona Alexandria[21] nöyrästi avasi sinulle satamansa ja tyhjän[22] kuningaslinnansa, samana päivänä, kolmantena lustrumina[23] sen jälkeen, on Fortuna[24] suotuisasti tehnyt onnellisen lopun sodasta sekä hankkinut sinulle mainetta ja lopetetuille sotatoimillesi toivottua kunniaa. — Sekä tuo ennen masentamaton Kantabrialainen[25] että Medialainen[26] että Indialainen[27] että kuljeskeleva Skythalainen[28] kunnioittavat sinua, oi Italian ja ruhtinatar Roman tehokas turva. Niilinvirta,[29] joka salaa alkulähteensä, Ister,[30] vuolas Tigris,[31] elävikäs Okeanus,[32] joka pauhaa etäisen Britannian[33] rannoilla, nuot Gallian[34] kuolemaa-kammomattomat ja Iberian[35] niskoittelevat asukkaat,[36] ne kaikki kuulevat sinua; nuot murhaa-rakastavat Sygambrilaiset[37] laskettuansa aseensa maahan,[38] kunnioittavat sinua.
15 Laulu.
Caesar Augustukselle.[1]