Koronkiskoja Alfiukselle.[1]

"Onnellinen se, joka, asioimishommista[2] erillänsä, kuten muinainen[3] ihmissuku, omilla härillänsä muokkaa[4] isältänsä perittyjä peltojansa, vapaana kaikesta koron käyttelemisestä:[5] hän ei sotilaana innostu[6] sotatorven uhkaavasta äänestä,[7] eikä kauhistu kuohuvaa mertä; hän karttaa sekä toria[8] että mahtavain kansalaisten komeita kynnyksiä.[9] Niinmuodoin hän joko johdattelee[10] viiniköynnösten vaurastuneita vesoja korkeisin poppeleihin tahi katselee alhaisessa laaksossa mylvien[11] kuljeskelevia karjalaumojansa tahi leikkelee sirpillänsä kuivettuneita oksia ja istuttelee[12] satoisampia sijaan tahi panee puserretun[13] hunajan puhtaisin astioihin tahi keritsee arkoja[14] lampaitansa tahi, kun Syksy[15] kohoittaa vainioille[16] herttaisilla[17] hedelmillä ruunatun päänsä, miten hän iloitsee poimiessansa ympättyjä[18] pääronoita ja noita väriltänsä purpuralle[19] vertoja-vetäviä viinirypäleitä lahjoittaaksensa sinulle, oi Priapus,[20] ja sinulle, oi isä Silvanus,[21] sinä rajain suojelija! Häntä huvittaa virua milloin vanhan tammen siimeksessä, milloin tuuhealla nurmikolla. Sillä välin purot puikeltavat korkeiden äyrästensä välillä,[22] linnut visertelevät metsissä ja lähteet lirisevät juoksevin vesin,[23] viekotellen vienoon uneen. Mutta kun jyrisevän Jupiterin[24] talvi valmistelee myrskyjä ja lumipyryjä, silloin hän joko koiralaumallansa[25] kaikilta puolin[26] ahdistelee julmia metsäsikoja viritettyihin verkkoihinsa tahi pingoittaa sileille virepuille harvat verkkonsa syölästen rastasten paulaksi[27] tahi tavoittelee ansallansa jänistä ja muuttelevaa[28] kurkea, noita vaivainsa viehättäviä palkintoja. Kukapa näiden ohella[29] olisi unhoittamatta niitä raskaita huolia, joita rakkaus tuottaa? Mutta jos vielä kaino puoliso puolestansa hoitaa taloutta ja rakkaita lapsia, kuten Sabinilaisnainen[30] tahi rivakan Apulialaisen päivettynyt[31] puoliso, jos hän läjäilee vanhoja[32] halkoja pyhälle liedelle vähää ennen väsyneen miehensä kotiintuloa ja, sulkien muhkean karjansa vitsaksista-tehtyihin aitauksiin, lypsää[33] tyhjiksi sen täysinäiset utareet ja, ottaen käsille tämänvuotista viiniä[34] armaasta astiasta, valmistaa ostamattoman[35] atrian; silloin minua eivät miellytä enemmän Lukrinus-järven[36] ostronit,[37] ei kampela, eivätkä skaaritkaan,[38] jos nimittäin niitä joitakuita[39] tuo kovalla kohinalla idästä noussut myrsky ajelee tähän mereen;[40] silloin ei Afrikan[41] kana eikä Jonian[42] pyy maukkaammin mahdu vatsaani, kuin noista puiden tuuheimmista tertuista poimitut oliivimarjat tahi niityillä kasvava hierakkaheinä tahi nuo vaivaantuneelle vatsalle terveelliset koirannauriit tahi Terminalis-juhlaa[43] varten teurastettu karitsa tahi sudelta säilynyt vohla. Miten hauska on tällaisten atriain ohella nähdä täyteläisten lammasten kiiruhtavan kotiin, nähdä uupuneiden härkäin väsyneellä niskallansa kantavan nurinkäännettyä iestä ja orjain, noiden rikkaan talon työmehiläisten, kokoontuneen[44] loistavain Larien[45] ympärille!" — Kun koronkiskoja Alfius oli lausunut näin, keräsi hän, aikoen suoraapäätä ruveta maanmieheksi, koko rahasummansa kassaan Iduksena[46] — mutta Kalendaena[47] hän taas koki panna sen kasvuille.

3 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Jos joku jumalattomalla kädellänsä on kerran ruhtonut isänsä iäkkään kaulan,[2] hän syököön[3] tuota vielä keisoakin[4] vaarallisempaa kynsilaukkaa! Oi elonleikkaajain karaistut sisälmykset! Mitä lajia myrkkyä lieneekään tämä, joka polttaa sisustassani? Tokkohan näihin yrtteihin kiehutettu käärmeen veri on jäänyt minulta huomaamatta tahi onko Kanidia[5] valmistanut minulle tämän onnettoman atrian? Kun Medea[6] ihaili tuota kaunista päällikköä,[7] enemmän kuin ketään muuta Argonauttaa,[8] voiteli hän tällä[9] Jasonin,[10] jonka piti valjastaa härät outoon[11] ikeesen:[12] tällä[9] hän, kostaessansa kilpakosijatartansa, kostutti lahjansa ja pakeni sitten siivekkäillä käärmevaljakoillansa.[13] Ei mikään senvertainen tähtien[14] helle ole koskaan sattunut kuivan[15] Apulian[16] osaksi, eikä suurempaan tuleen ole syttynyt lahja tuon toimekkaan Herkuleen hartioillakaan.[17] — Kuitenkin, jos sinulla, oi leikikäs Maecenas, olisi joskus himoa johonkin sellaiseen, toivon, että tyttösi kädellänsä vastustelisi suuteloasi ja makaisi aivan[18] vuoteen syrjällä.

4 Laulu.

Kohtuuttomasta kohoamisesta.[1]

Millainen eripuraisuus on, salliman määräyksestä, sattunut susien ja vuonain osaksi, sellainen vallitsee meidänkin välillämme, oi sinä, kyljiltäsi iberialaisilla pampuilla[2] ja sääriltäsi vahvoilla kahleilla löylytetty! Vaikka kävelet, pöyhkeillen rikkaudestasi, niin kohtalo ei kuitenkaan muuta kantaasi.[3] Näetkö, astua kenottaessasi pitkin Pyhää-Katua[4] tuossa kuusikyynäräisessä toogassasi, miten ohitse-kulkijain teeskentelemätön närkästys kääntää heidän katseensa sinne tänne? "Tämä", he sanovat "tämä triumvirein[5] piiskoilla aina julistajan[6] inhoon asti piesty, tämä kyntää falernolaisen[7] kartanonsa tuhansia auranmaita ja ajaa Appian-tietä[8] hevosillansa sekä istuu ylevänä ritarina ensi rivissä,[9] vastoin Othon[10] lakia. Mitä hyödyttää varustaa niin monta, raskasta[11] ja keularaa'alla varustettua laivaa merirosvoja ja orjajoukkoa vastaan,[12] kun tämä, tämä on sotatribuunina?"

5 Laulu.

Velhotar Kanidialle.[1]