Hekumalliselle akalle.[1]
Mitä tarkoitat,[2] oi akka, sinä, joka olet jotenkin sovelias mustille luontokappaleille?[3] Miksi lähetät minulle lahjoja, miksi kirjeitä, nuorukaiselle, joka en ole kyllin voimakas, enkä tarkkanenäinenkään? Sillä todellakin minä yksinäni[4] haistan paljoa tarkemmin, polyyppiko[5] vai pahanhajuinen pukki[6] on hatuisissa kainalokuopissa, kuin tarkkavainuinen koira, missä sika piileksii. Mikä hiki ilmaantuu surkastuneissa jäsenissä ja miten ilkeä löyhkä joka paikassa, kun hän hillitsemättömässä irstaisuudessansa kiiruhtaa tyydyttämään hurjaa himoansa! Eikä hänessä pysy enää nehkeä liitu,[7] eikä krokotiilin lannalla kaunisteltu värikään, ja tuota pikaa hän kiimassansa ruhjoaa valmistetut vuoteet peitteinensä; tahi kun hän kiihoittaa haluttomuuttani näillä kiivailla sanoilla: "Inakhiasta[8] uuvut sinä vähemmin, kuin minusta; Inakhiaa jaksat sinä kolmesti yössä, minun hyväkseni olet sinä aina veltto yhteen ainoaankin toimeen! Kurjasti kuolkoon tuo Lesbia,[9] joka minulle, himoissani, osoitti sinut hitaaksi häräksi, ehkä minulla oli saatavissani ko'olainen Amyntas,[10] jonka veltostumattomassa masmalossa siitinkalu törröittää paljoa kankeampana, kuin nuori puu vuoren rinteellä. Ketä varten kiiruhdettiin noita Tyruksen[11] purpuralla kahdesti punattuja villanuntuvia? Tietysti sinua varten,[12] jott'ei ikätoverien joukossa olisi ketään vierasta, jota hänen vaimonsa rakastaisi enemmän, kuin sinua. Oi, minä onneton, jota sinä pakenet, kuten uuhikaritsa syöläitä susia tahi metsäkauriit jalopeuroja!"
13 Laulu.
Ystäville.[1]
Hirveä raju-ilma on synkistänyt taivaan, sekä rankkasateet että lumipyryt vierittävät Jupiterin alas: milloin meri, milloin metsät kohisevat Thrakiasta[2] puhaltavasta pohjatuulesta. Käyttäkäämme, oi ystävät,[3] tänä päivänä tilaisuutta hyväksemme, ja niin kauan kun polvemme ovat voimissansa ja se muuten meille sopii, poistukoon yksitotisuus synkältä otsaltamme! Tuoppa käsille viiniä, joka on puserrettu Torkvatukseni[4] konsulina ollessa! Ole puhumatta kaikesta muusta: jumala on kentiesi suotuisin vaihein saattava tämän taas entisellensä. Nyt huvittaa meitä voidella itsemme akhaemenilaisella[5] nardus-öljyllä ja huojentaa sydäntämme näissä kauheissa levottomuuksissa kylleniläisellä[6] lyyryllä, kuten tuo kuuluisa Kentauri[7] on lausunut suurelle kasvatillensa:[8] "Oi voittamaton", sanoi hän, "sinä jumalatar Thetiksen kuolevainen poika! Sinua odottaa Assarakuksen[9] maa, jota pienen Skamandruksen[10] kylmät tulvat ja vinhaan virtaava Simois[11] huuhtelevat; sieltä nuo varmasti kehräävät[12] Parkat[13] estävät sinulta paluumatkan, sieltä ei sinervä Äiti[14] tuo sinua takaisin kotiin. Siellä[15] haihduta jokainen vastus viinillä ja laululla, noilla kalvavan[16] murheen suloisilla lohdutuksilla!"
14 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Miksi vetko velttous on vuodattanut sellaista unhoitusta sisimpään sydämeeni,[2] kuin janosta pakahtuvin kurkuin olisin tyhjentänyt useampia noita lethaelaista[3] unta tuottavia maljoja; tätä tavan-takaa kyselemällä otat sinä, oi oiva[4] Maecenas, minulta hengen. Sillä jumala, jumala kieltää minun päättämästä alkamiani jambeja, tuota kerran lupaamaani runokokoelmaa.[5] Samoin kerrotaan hehkuneen samolaisen[6] Bathylluksen[7] tähden tuon teolaisen[8] Anakreonin,[9] joka usein ontolla lyyryllänsä, sieventämättömän runomitan mukaan, itkusävelin valitteli rakkauttansa. Sinä itsekin hehut, oi onneton! Mutta jollei kauniimpi liekki ole polttanut piiritettyä Iliosta,[10] niin iloitse onnestasi! Minua surkastuttaa vapautettu Fryne,[11]joka ei tyydy yhteen.
15 Laulu.
Neaeralle.[1]