Yö oli ja kuu kuumotti pienempien tähtien keskellä selkeällä taivaslaella, kun sinä, valmiina loukkaamaan[2] mahtavain jumalain majesteettisuutta, liittyen minuun notkein käsivarsin paljoa kiinteämmin, kuin seiniläs kiertyy korkean tammen ympärille, vannoit minulle[3] näin: "Niin kauan kun susi on karjalauman vihollinen ja tuo merimiehiä uhkaava Orion[4] mylleröi talvista mertä[5] ja ilmanhenkäys liehuttelee Apollon[6] leikkaamattomia kiharoita, niin kauan on tämä rakkaus oleva molemminpuolinen." Oi Neaera, sinä, jonka minun miehuuteni tähden täytyy paljon kärsiä! Sillä jos Flakkuksessa[7] on jotakin miestä, ei hän kärsi sinun lakkaamatta tuhlailevan öitäsi etevämmän seurassa, vaan vihoissansa etsii hän omaa kaltaistansa;[8] mutta jos todellinen tuska on tunkenut hänen sydämeensä, ei hänen lujuutensa enää taivu kaunottareenkaan,[9] joka kerran on hänen vihansa-alaiseksi joutunut. Vaikka sinä, kuka vaan lienetkin, joka olet minua onnellisempi ja nykyään kopeana kenottelet onnettomuudestani, vaikka oletkin rikas karjasta ynnä suurista alueista ja Paktolus[10] virtaa sinun hyväksesi, älköön kuitenkaan tuon uudesti-syntyneen Pythagoraan salaisuudet[11] olko sinulle tuntemattomia, äläkä ole kauneudessasi voittamatta Nireusta[12] — voi, voi! — sinä olet kerran sureva toisaalle[13] käännettyä rakkautta, mutta minä taas vuorostani silloin nauran.

16 Laulu.

Roman kansalle.[1]

Toinen miespolvi[2] jo menehtyy kansalaissotien riehunnassa ja itse Roma kukistuu omaan mahtavuuteensa. Tätä eivät läheiset Marsilaiset[3] voineet hävittää, eikä uhkaavan Porsenan[4] etruskilainen sotajoukko, eikä Kapuan[5] Kilpaileva[6] urhollisuus, eikä ärhäkkä Spartakus,[7] eivätkä nuo meteleissä epäluotettavat Allobrogit;[8] tätä ei ole masentanut villi Germania[9] sinisilmäisellä miehistöllänsä, eikä esi-isäin sadattelema Hannibal;[10] tämän me, jumalaton ja kirottu miespolvi, olemme perikatoon saattavat, ja villipedot ovat jälleen[11] anastavat sen maa-alan. Voi, voi! Muukalainen on voittajana astuskeleva sen raunioilla ja ratsastaja tömistävin kavioin ajaa rötköttävä kaupungin alueella; vieläpä mielivaltaisesti — kauheata nähdäkin! — on hän hajoitteleva sinne-tänne Kvirinuksen[12] luut, jotka ovat kätkössä tuulilta ja auringolta. Kentiesi kysytte kaikki yhteisesti tahi ainakin paras osa teistä, mikä auttaisi teitä vapautumaan näistä kovista kohtaloista? Mikään mietelmä ei liene tätä[13] tehokkaampi: kuten Focaean[14] asujaimisto, tehtyänsä valan, väistyi esi-isiltä perityiltä pelloiltansa ja huoneistansa sekä jätti temppelinsä metsäsikain ja raatelevain sutten asuttaviksi; samoin pitää meidänkin mennä, mihintahansa jalkamme vienevätkin ja mihintahansa Notus[15] tahi ärjy Afrikus[16] kutsunevat. Näinkö arvelette, vai onko jollakin jotakin parempaa neuvoa? — Miksi viivymme nousemasta laivoihin onnellisella ajalla? Mutta vannokaamme näin:[17] "Silloin älköön luettako rikokseksi palata, kun kalliot kuohuvat ja pullahtavat näkyviin meren pohjasta; silloin älköön olko vastenmielistä kääntää purjeet kotia kohden, kun Padus[18] on huuhdellut Matinus-vuoren[19] harjanteita tahi korkea Apenninus[20] syöksynyt mereen tahi kummallinen rakkaus oikullisesti sovittanut toisiinsa outoja ilmiöitä, niin että naarastiikeriä haluttaa asettua hirven alle,[21] että kyyhkynen harjoittaa sukurutsautta haukan kanssa, että herkkä-uskoinen karja ei pelkää kellertäviä jalopeuroja ja että parraton pukki rakastaa suolasta mertä.[22]" - Vannottuamme tämän ja muutakin sellaista, joka voi estää rakasta paluumatkaa, lähtekäämme, me koko asujaimisto, tahi ainakin se osa, joka on raakaa rahvasta parempi. Tämä venyköön velttona ja toivottomana onnettomilla vuoteillansa! Mutta te, joissa on miehuutta, luopukaa akkamaisista valituksistanne ja kiitäkää Etrurian[23] rantamien ohitse! — Meitä odottaa maailmaa kiertelevä Okeanus;[24] etsikäämme maisemia, noita viljavia maisemia ja hedelmällisiä saaria,[25] missä muokkaamaton maa tuottaa meille vuosittain viljaa, ja viiniköynnös viljelemättä yhä kukoistaa, missä tuon aina menestyvän öljypuun oksa puhkeaa lehdelle ja mustanvoipa viikunapuu kaunistaa runkonsa, missä hunaja vuotaa rautatammen kolosta ja missä livakas vesi porisevin pyörtein syöksyy alas korkeilla vuorilta. Siellä tulevat naarasvuohet huutamatta[26] lypsinkiululle, ja karja ystävällisesti tarjoo täyteläiset utareensa, eikä karhu ehtoisin örise lammastarhan ympäristöllä, eikä maa pöhisty korkeaksi käärmeistä. Siellä mitkään tarttuvat taudit eivät vioita karjaa, eikä minkään tähden polttava helle kärvennä pientälaumaa. Siellä saamme vielä enempääkin onnellisina ihmetellä: miten sateisa Eurus[27] on holvailematta peltoja ylellisillä vesitulvilla, miten satoisat siemenet ovat menehtymättä kosteettomissa tuoroissa, koska taivaan kuningas antaa kumpaakin[28] parahiksi. Tänne ei ole koskaan tullut argolaisilla soutajilla varustettu laiva;[29] tänne ei hävytön Kolkhitar[30] ole pistänyt jalkaansa; tänne eivät Sidonin Merimiehet[31] ole kääntäneet laivansa keulaa, eikä Ulixeen[32] vaivoja-kärsinyt joukkokaan. Nuot rannat on Jupiter[33] eroittanut hurskaalle ihmissuvulle, kun hän pahensi kulta-ajan vaskella; sitten kovensi hän vaskiset vuosisadat raudalla; mutta tästä[34] voivat hurskaat onnellisesti päästä, minä ennustan sitä.

17 Laulu.

Kanidialle.[1]

Horatius:

Jo, jo peräydyn[2] sinun tehokasta taitoasi ja, polviani notkistaen, rukoilen sinua kautta Proserpinan[3] valtakunnan, kautta Dianan[4] pyhän jumaluusvoiman ja kautta noiden loitsulukujen, jotka kykenevät kutsumaan kirvonneet tähdetkin taivaslaelta alas, luovu vihdoinkin noista kirotuista loitsimisistasi, oi Kanidia,[5] ja irroita, irroita jälleen tuo nopea taikapyörä.[6] Liikuttanut on Nereuksen jälkeläistä[7] Telefus,[8] jota vastaan hän kopeasti oli rivittänyt Mysialaisten[9] sotalaumat ja jota vastaan hän oli nakannut teräviä keihäitä. Iliumin[10] äidit ovat voidelleet tuon petolintujen ja koirain saaliiksi määrätyn miestuhoojan, Hektorin,[11] sittenkun kuningas oli jättänyt kaupungin muurit ja — voi, voi! — langennut maahan yksipäisen Akhilleen[12] jalkain juureen. Kirkon[13] tahdosta heittivät nuo paljon-kokeneen Ulixeen[14] soutajat harjaksikkaista jäsenistänsä karkeat nahat:[15] silloin äly, ääni[16] ja tuo tunnettu kauneus[17] tulivat heidän kasvoihinsa jälleen. Kyllin ja yltäkyllinkin olen kärsinyt rankaistusta sinulta, jota meri- ja kauppamiehet suuresti rakastavat. Nuoruus ja häpeänpuna ovat kadonneet[18] — ne ovat jättäneet kellertävän nahan verhoamat luuni; tukkani on harmaa taika-öljyistäsi,[19] eikä mikään rauha päästä minua tuskastani. Yö jouduttaa päivää ja päivä yötä, eikä ole mahdollistakaan huojentaa henkäyksen rasittamaa rintaani. Minua poloista pakoitetaan siis uskomaan sitä, mitä kielsin,[20] nimittäin että sabellilaiset[21] loitsurunot värisyttävät sydäntä ja että pää halkee marsilaisesta[22] loitsulaulusta. Mitä vielä[23] tahdot? Oi meri, oi maa! Minä hehun rajummin, kuin Nessuksen[24] mustalla verellä pirskoitettu Herkules,[25] kuin hehkuva sikanilainen[26] tuli kuumassa Aetnassa.[27] Sinä taas olet työhuone, joka olet lämpimänä kolkhilaisista[28] taikakeinoista, kunnes minä, kuten kuiva tuhka, kuljeksin rajutuulien mukaan. Mikä loppu, mikä palkka minua odottaa? Sanoppa! Uskollisesti[29] kärsin määrätyt rankaistukset, valmiina sovittamaan, joko sitten vaadit sata härkää tahi tahdot valheellisella lyyryllä soitettavan kunniaksesi: oi häveliäs, oi rehellinen, sinä olet kultatähtenä kuljeskeleva pitkin tähtiä. Kastor ja suuren Kastorin veli,[30] jotka olivat suutuksissansa tuon pahanmaineisen Helenan vaiheista, taipuivat kuitenkin rukouksista, antamaan näön takaisin runoilijalle, jolta sen olivat riistäneetkin. Oi sinä, joka kykenet, päästä minut mielettömyydestä, sinä, joka et ole saastutettu isäin lialla, etkä ole akka, joka ymmärrät yhdeksäntenä päivänä tuprutella tuhkaa[31] köyhäin haudoissa! Sinulla on ystävällinen sydän ja puhtaat kädet; sinun kohtusi hedelmä on Paktumejus;[32] sinun veressäsi tahrattuja räsyjä peseskelee kätilö, kun vaan nouset vuoteeltasi[33] voimakkaana synnyttäjättärenä.

Kanidia:

Miksi tuhlaat rukouksiasi tukittuihin korvihini? Alastomille merimiehille eivät ole kuurompia ne kalliot, joita talvinen Neptunus[34] pieksee korkeilla aalloillansa. Kostamattako sinun olisi pitänyt ilmaista ja pilkkailla Kotytton[35] juhlaa, vapaan Kupidon[36] pyhää toimitusta? Ja kostamattako sinun, tuon eskvilinolaisen[37] loitsimisen ylipapin, olisi pitänyt täyttää nimelläni koko kaupunki? Mitä olisi hyödyttänyt minua rikastuttaa[38] peligniläisiä[39] akkoja tahi sekoittaa nopeammin vaikuttavaa myrkkyä? Hitaammin, kuin toivotkaan, odottavat sinua kohtalosi; kurjana pitää sinun viettää vastenmielistä elämää siinä tarkoituksessa, että yhä olisit uusille huolille altisna. Rauhaa toivoo petollisen Pelopsin isä, Tantalus,[40] joka ei milloinkaan saa maistaa yltäkylläisestä atriasta; rauhaa toivoo Prometheus,[41] joka on velvoitettu linnun saaliiksi; toivoopa Sisyfuskin[42] voivansa laskea louhimöhkäleensä vuoren huipulle: mutta Jupiterin[43] lait kieltävät sen. Milloin tahdot hypätä maahan korkeista torneista, milloin lävistää rintasi Norikumin[44] miekalla; ja turhaan huolissasi inhoittavasta mielikarvaudesta sidot narun kaulaasi. Silloinpa minä ratsastajana ajelen vihamieheni hartioilla, ja maa väistyy kopeuttani. Tahi pitäisikö kentiesi minun, joka voin panna vaskikuvatkin liikkeille, kuten itsekin hyvin olet huomannut, joka voin loitsumisillani temmata kuunkin taivaslaelta maahan, joka voin herättää kuolleista poltetut[45] ja lauhduttaa kaipuumaljan; pitäisikö minun itkeä taitoni vaikutusta, taitoni, joka ei laisinkaan mahtanut sinuun?[46]