MIES.
Jos tulee tarvis niin käske avaamaan myöskin kreiviemme ja ruhtinaittemme viinikellarit.
(Jakob menee.)
(Mies nousee muutamia portaita ylemmäs aivan sotalipun alle, tasaiselle multavallille.)
Terästynein silmin, sydän täynnä vihaa katselen teitä, viholliseni. Nyt en enää turhin sanoin, voimattomin innoin ole kanssanne taisteleva, vaan raudoin ja miehin, jotka ovat antautuneet johtoni alle.
Miten ihanaa on olla herrana ja valtiaana, vaikkapa edes kuolinvuoteelta katsella ympärilleen liittynyttä vierasta tahtoa, ja teitä vastustajani, jotka olette rotkoon suistuneet ja sen syvyydestä huudatte minun puoleeni, kuten kadotetut huutavat taivaan puoleen.
Muutama päivä vielä, eikä kenties enään ole olemassa minua eikä ketään niistä kurjista, jotka ovat suuret esi-isänsä unhoittaneet. Oli miten oli, joku päivä on vielä jälellä, minä käytän heitä omaksi tyydytyksekseni, olen hallitseva, taisteleva, elävä. Se on viimeinen lauluni!
Aurinko vaipuu kallioiden taa pitkässä mustassa usvaisessa ruumisarkussaan. Välkehtivä veri virtaa kaikkialta laaksoon. Kuolemani ennustähdet, tervehdin teitä vilpittömämmin ja avonaisemmin sydämin kuin koskaan ennen olen tervehtinyt ilon, hurmaannuksen ja rakkauden lupauksia.
Sillä en ole kurjan teon, juonien tai laskelmien kautta saavuttanut toivomusteni päätä, vaan yhtäkkiä, arvaamatta, kuten alati olin haaveillut.
Ja nyt seison tässä ikuisen unen äärellä, kaikkien niiden johtajana, jotka vielä eilen olivat minun vertaisiani.