Aivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo lankee.
Kaadan huulillesi
Sointuin voiman lauhan,
Sidon otsallesi
Kirkkauden nauhan,
Loihdin äidinlemmelläni
Sinuun kaiken, kaiken sen,
Minkä nimin kauneuden
Kutsuu taivas sekä maa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Seuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu taivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut samalla kertaa?
ORCIO.
Äidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, — tuolta, tuolta se vielä toistaa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.
MIES.
Jumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen mielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä omilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi rakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä hornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään ajatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle olet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri ajatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!
Kymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet lähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle onnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja haihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi on tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani rauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani, siunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.