MIES.
Hyvä Katarina, jää lapsen luo.
(Menee.)
III
Lauluun, lauluun.
Ken sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen panssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset tornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen varjon heitän minä teidän päittenne ylle. Mutta se ei ole sitä — Sitä ei enää koskaan tule.
Ken lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää elämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi. Hävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä, välittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla sydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa ja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa syrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä kaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta — paljon verta, sanon minä.
Näetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden ja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja puujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä… Malja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu ääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii, tanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!
Näettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen, valmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima otsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä rypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat moukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla, vaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä, pajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään puristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä ja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina, kauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella repaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon ivaa… Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää kaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.
Nyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken erottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut pöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen äänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää, hänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki laulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki ovat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka kuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja ohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja; ei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät liikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen hiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne heidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat suuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän ennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!