Kuin kastehelmissä hohtain
maa kukkiva auringon armoa juo,
ja juoksunsa ylväänä johtain
valovälkkeessä loistaa virran vuo;
kuin pelloilla tähkät nuojuu
elokypsinä oottain korjuutaan,
ja raskaina oksat huojuu
hedelmöimisen onnea kantaissaan,
niin olkoon lauluni lento
elontäyteisen kirkas ja murheeton,
väre sen niin herkän hento,
niin hehkuva kuin säde auringon!
Valo korkein määrä on elon,
ei tuijotus öiseen tyhjyyteen.
Elä! Loisteesta päivien selon
saat sielusi kuumaan kaipuuseen!
Yö kuoloa, päivä on juhlaa,
valo säihkyä hengen rikkauden.
— Sydän, lailla auringon tuhlaa
elonhehkua, mailmasi valkaisten!
KIRKASTUSVUORELLA.
Auringonhohde valkeiden hankien yllä
jälkeen pitkien, synkkien syyshämäräin! —
Kirkas, keltaisenvehreä taivas varjoihin kytketyllä!
— Kevät! kevät! sa saavutko, kaivattu, näin?
Riemujen riemu! Sa vanha ja ainian nuori!
Maan ylösnousemuksen koi! —
Kuin valon aalloissa säihkyy jäätikkövuori.
Aurinko sen yli kirkastuksensa loi!
Alhaalla varjossa untunut maailma nukkuu
— valveillaan; —
varjossa syntyy ja häälyy, varjoihin hukkuu.
Ah, polot lapset lattean maan! —
Vaan kenen viimana kaipaus korkeammalle,
kirkastus-vuorelle toi,
hän ei hautau laakson huolien alle,
häntä ei varjot peittää voi!