Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun
kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun!
Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, —
pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on.
Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran,
salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa.
Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille,
voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!
Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen
kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään
sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman
liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. —
Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin:
niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein!
Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden
lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.
II
Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa,
viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo,
tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii,
leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi.
Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa
niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois.
Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun
laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.
Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan
säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun!
Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle,
nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden.
Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta,
sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein,
sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin
niinkuin kahleissa yön nousua auringon,
sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla,
turha ja toivoton, sammuva säkene vain,
sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo
syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,
kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy,
kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö,
näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken,
onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan?
Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä,
silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais
koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran,
kuin pedot raadellen sielusi autuuden,
silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut
onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!
III
Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta!
Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! —
Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa
sointuja sielujen kuullossa valkean yön,
kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan,
sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun,
silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret,
täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!
Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan
noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin,
tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa,
tanssista hyttysten vaiheilla varjoston
näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle,
elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.
Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees
hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!