Ah, sydän sulaa kuumihin kyyneliin, —
mut ennenkuin sen hetki on sammua,
ma tahdon syöstä — kuin te maahan
elämän riemuun ja tuskaan vielä!
Ma tahdon vielä tuntea vaivat sen
ja hehkun, jolla yön tämän valkaisen!
Viel' onhan omanani kaikki:
aurinko, tähdet ja mainen manner!
Mua auta tieto ei: sinitaivaisiin
taas nousee kerran pisarat kuolleet nää
ja vaihtumista ikuisesti
kammottu kuolema tuo vain onkin.
Ma tahdon helteen tuntea paahtavan
ja valon riemuun juopua säihkyvään
ja elonkorjuun aikaa oottain
kukkia, kypsyä, hedelmöidä!
SÄKEITÄ KUUTAMOSSA.
Sinä kalvennut jääsydän, kuollut kuu,
siniyössäsi nuoret uneksuu.
Sinä auringon hehkusta valosi saat,
sinä lainaloistetta meille jaat.
Ja kuitenkin sua lapset maan
jumalaisena palvoo haaveissaan.
Sua päivällä kukaan muista ei,
sun lumosi kaiken aurinko vei.
Mut yössä kylmällä valollas
sa taas olet sydänten valtias.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä, ken siihen katsonut on,
sysimustaa hänest' on maailma muu,
maan vehreys, tähdet ja öinen kuu,
näön hältä on aurinko sokaissut
ja sydämen tuhkaksi polttanut.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä — kuun jääsydän vaaraton.
On kylmää heijastusta se vaan,
sitä katsoa voi arat lapset maan,
runon lailla se kalpean muiston luo,
sydänhehkusta aavistuksen vain suo,
ja viluinen kaipuu sydämeen
sen hohteessa hiipii kalvaaseen,
sulokaipuu lempeen ja elämään,
palonhehkuun keskeltä kalvaan jään. —
Vain onnen kaipuussa onni on;
ken sai sen — on polttama auringon!
II
RUBIINI.
Veripunainen rubiini, säihkyvä jalokivi,
niin hiotuin särmin kuin hienoin runon rivi
sa välkyt valkokädessä kaunottaren,
joka salinsa sohvalla keskellä loiston aren
runokirjalla haukotustaan peittää,
ikävystyen pöydälle vihkon heittää,
sydänverten hehkua hohkavan, tunteiden tulta —
jalohelmiä, vanteena säkeiden taottu kulta. —
Sa lainata saat verenpolttosi hohdon muille,
koristukseksi sormille, kauloille jauhotetuille, —
kuin sielunsa säteilyn runous salongeille,
sydämille tyhjille, kylmille, kellastuneille!