SONETTI SATAKIELELLE.
Niin usein kuunnellut ma olen sua, parhain
ja arin metsän laulajista siivekkäistä,
kun huilunäänes yli kuutamoisten tarhain
on soinut taikalauluansa yksinäistä.
Sen ymmärrän, se sävel lohduttanut varhain
jo on mun nuorta sydäntäni kärsiväistä,
ja halki elämäni kaipausten, harhain
se soinut tuskain, tunteiden on myrskysäistä.
Sa yksin olet sydämien tulkki ylhä;
et laula rahvaanjoukoille sa juhliville,
vaan yölle, metsälle ja taivaan tähtösille
sa avaat sydämesi sulut; korpi jylhä
vain kanteleena kaiun kantaa laulustasi
ja hautaa ikihiljaisuuteen tarinasi.
OODI SATEELLA.
Sa etkö kuule, ihminen, ihminen,
tuoll' yössä veljeshenkien huokaavan,
kun sade suruisesti painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran?
Tää yö vie monta sielua mennessään!
Niin monta hengenlentoa korkeaa
kuin sade huokauksin painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran! —
Sa pieni, kirkas pisara, korkeuksiin
sun nousi kaipuus, siintohon kauneuden, —
nyt yössä näin sa vaivut, veli,
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran!
Ah, onnettomat pisarat, veljet te,
kun suudelmanne viileän otsallain
ma tunnen, on kuin varjoani
kuollutta itse jo koskettaisin!