MIGNONIN LAULU
(Goethe.)
Mun tuntee tuskani vain kaihomieli, mun orpouttani ei kerro kieli, kun tuonne katson taivaanrannan taa. Ah, poiss' on armas, hänt' en nähdä saa! Vain sielun polttehen sain kuumeisen. — Mun tuntee tuskani vain kaihomieli.
MUISTOJEN MAILLA
I
Avaan portin ja astun puistoon alle vanhojen vaahterain. Vanha kaipuu mun tänne toi ohi syksyn keltaisten maisemain. On kaikki täälläkin tuoni vienyt. — Ah, näinkö, näinkö se kuihtuu pois, mi kerran nuorena kukkaan nousi! Nyt näinkö kaikki se kuollut ois! —
Näin liekin parhain! — — Tää sointuu sieluni säveliin. Kuin auringon kultaama syksypäivä nyt eessäin elämä aukenee. On kevät kallehin taakse jäänyt, on tullut syksy ja tummat yöt, ja menneet päivät kuin unet joskus vain yöstä luokseni liitelee. Te onnen hetket, niin harvat, rakkaat, ma teitä vaalin kuin sieluain, — te ainoat aarteeni tyhjyydessä, kuin saituri teitä ma vartioin: ei sormin saastaisin yksikään saa onnenkultaanne koskettaa; kun kuolen kerran, ma kerallain vien pyhän aarteeni hautahain.
II
Muistanetko vielä, kuinka kerran lehväin siimeksessä istuimme, kuinka ruusuin tuoksuun huumautuen nuorin, neitseellisen aroin tuntein ensi sylinannon onneen raukesit?
Ma katsees hohteen, äänes soinnun muistan ja sytyttävän, nuoren kauneutesi, ja kuinka kukkatarhan tuoksuihin ja säteisihin kesäauringon pois suli surut onnen huumeeseen: — kuin satua vain se kaikki on nyt, — ja kohta — ennenkuin huomaammekaan — jo tuhat vuotta haudassa maanneet oomme!