Vaiti on metsä, ääneti aallot, vaieten välkkyvät taivaalla tähdet, ja mykkä on yö. — Näinkö, ah näinkö mykkä on kerran kuoleman yö!
YLI HOHTAVAN HANGEN
Yli hohtavan hangen käy hiihtäjän tie, yli jäätikön aavan hänet kaipaus vie. Jää kaupunki taa, surun usvien maa, savupilveen peittyen pois näköpiirin taa. Yön vangilta kahleet aukee, sydän riemuun elpyen lyö, saa pilvien siivet sielu, jää taakse tuska ja yö. Tuoll' äärellä taivaan kangastaa jo ikuisen onnen auringonmaa. — Sinne, ah sinne päin valoa vie yli hohtavan hangen hiihtäjän tie! — — Niin kaukana on sen autuus vaan. Ehtiikö sinne hän milloinkaan? — — Mitä siitä, jos ei, jos kuolema vie: niin hohtavan kaunis on hiihtäjän tie!